Milesmore: Milesmore

Circus Bear Music

Milesmore onnistuu sellaisessa, mitä monet ovat yrittäneet. Nelikon soittamaa melodista indierock/-popia on tehnyt tällä ja viime vuosituhannella monen monta bändiä. Milesmore kuitenkin kuuluu siihen osaan, jonka biisit ovat keskivertoa ikimuistoisemmat ja kuuntelua kestävämmät. Sinällään debyytin tarjoamassa, kirkkaasti soivassa ja korkealle nousevassa kitaramusiikissa ei ole mitään ihmeellistä.

Hieman poikkeavan Milesmoresta tekee alallaan kai myös se, ettei se niinkään esittele vaikutteitaan nuhjuisesta seekasikutosesta tai tweestä, tai sen puoleen oppimaansa 90-luvun surina- ja leijuntapopista, vaikka näitäkin on yhtyeen reissulaukkuun pakattu. Sen sijaan Milesmore liikkuu tämän vuosituhannen kitaraindien ja häpeilemättömän radiopopin huomassa liikuttaen mielikuvia jopa jonnekin Keanen tapaisiin tekijöihin.

Helsinkiläisnelikon vahvuus on ennen kaikkea hyvissä biiseissä. Ne soivat iloisesti ja mutkattomasti, ja ovat helposti lähestyttäviä olematta kuitenkaan mitään kertapuraisulla liukenevaa teollisuusmössöä. Napakalla debyytillä on käsityön tuntua, se vaikuttaa mietityltä ja hallitulta, kuin musiikin tekeminen olisi maailman yksinkertaisin asia. Samalla levy liikkuu melodioillaan, soitollaan ja sovitusratkaisuillaan mielenkiintoisesti kliseiden ja imelien ratkaisujen parissa, niihin kuitenkaan kaatumatta. Syntyy koukuttava ristiriita.

Milesmorea ja sen debyyttiä kuvaa hyvin levyn kanteenkin päätynyt heittäytyminen; puolen tunnin levy kuulostaa raikkaalta, vaikka se on niin perinteinen. Tyhjäkäyntiä ei juurikaan esiinny, enkä oikein osaa nostaa esiin kohokohtiakaan. Milesmore on hyvä kokonaisuus, pirteä, välillä euforinen ja välillä melankolinen, ja ennen kaikkea mukavaa, hauskaa ja kestävää kuunneltavaa - sitä ei monesta näinkin yksinkertaisista aineksista kasatusta bändistä voi sanoa.

Levyn saa muuten ladata ilmaiseksi, joten ei tarvitse tyytyä muiden mielipiteisiin.