Jaill: Traps

Sub Pop

Voiko yhtye olla hyvä, vaikka sen musiikki ei jätä juuri minkäänlaisia muistijälkiä? Ainakin milwaukeelaisen Jaillin tapauksessa voi. Kolmannella levyllään yhtye operoi samalla kevytpsykedeelisen slacker-popin alueella kuin kahdella aiemmalla julkaisullaan ja on edelleen hyvä, joskin kaukana loistavuudesta.

Jaillin nuhjuinen, hälläväliä-asenteella toteutettu kitararock sopii oivasti raukeiden kesälomapäivien taustoittajaksi, mutta talven tullessa yhtyeen tuotannolle on vaikea keksiä käyttöä. Trapsilla Jaillin fokus on yhtä sopivasti hukassa kuin ennenkin eikä bändin sävelkynästä synny vieläkään muiden ylitse nousevia, sydämeen asti uppoavia kappaleita. Silti Jaillin tekemisessä on jotain todella viehättävää.

Hallitun epävireisesti tulkitsevan Vincent Kircherin ääni vie toisinaan ajatukset MGMT:n suuntaan, ja myös muuten yhtyeistä voi havaita sielunveljeyttä. Jaill on kuin MGMT:n kunnianhimottomampi, pilvenpoltosta ja laiskottelusta pitävä pikkuveli.

Trapsia kuunnellessa tajuaa, ettei kaiken musiikin tarvitsekaan olla parasta, vaan joskus on ihan OK tyytyä vähempään.