The Smashing Pumpkins: Oceania

Martha´s Music

Pumpkinsin 90-luvun suurtekojen suurena ystävänä ei todellakaan haittaa että vanha känisijä Billy Corgan ryhmineen on jälleen palannut noiden aikojen vaivattomamman ja rennomman soundipalikan pariin. Vallankin kun muutaman edellisen levyn mahtipontisen ja ylenpalttisen täyteenahdetun soundin lisäksi albumit eivät ole oikein iskeneet taulun keskustaan myöskään biisikynällä. Ehkä paineet luoda uusia vahvoja lukuja saagaan ovat kuuluneet myös lopputuloksessa turhana mammuttitautina. Nyt tuntuisi turha yrittäminen olevan varjossa ja biisien hengittämiseen vaadittava helppous olevan etualalla. Vahvat särövallit, jouset ja synat eivät hukuta biisien ytimiä vaikka niitä tarpeen vaatiessa käytetään edelleen isosti. Ei Pumpkins silti Oceaniallakaan ihan niiden parhaiden hetkiensä tasolle yllä, vaikka jo pelkkä rentous saa kokonaisuuden nousemaan plussan puolelle. Kun edelleen vahva melodian ja koukkujen taju saa pulputa irtonaisemmin, on biisipaletin lähtökohta jo valmiiksi vähintään kelvollinen, paikoin jopa oikein hyvä.

Quasar toimii levylle energisenä alkuräjähdyksenä, jossa bändi päästää sen järeämmän maailmanlopun särökaahauksensa irti. Silti Corganin laulu pysyy mukavan rauhallisesti omana vaanivana itsenään. Silti biisinä vauhdikas kärkietenijä ei esittele ihmeitä vaan voisi keskivertona kipakamman pään Smäshäri-rallina jatkaa siitä mihin yhtye pettymykseksi osoittautuneella Zeitgeistilla jäi. Onneksi jo Panopticonilla kaikaa sähköisestä vallista huolimatta jopa hymyyn asti yltävä rentous. Corgan kuulostaa oikeasti positiiviselta. Toiveikkaan laulun ja kaikessa rauhassa etenevien sovitusten ansioista raskas riffi ei kaadu omaan jykevyytensä vaan tarjoaa mukavasti vastakohtia. Silti akustisempi tai ehkä ennemmin hötkyilemättömämpi materiaali on tällä levyllä se johtotähti. The Celestialsilla yhtye kuulostaa yhtä hyvältä kuin vaikkapa Mellon Collie And The Infinite Sadness -monumentin unelmallisissa riisutummissa tunnelmoinneissa. Mikä on aika paljon sanottu.

Omaan korvaan yhtye ei ole kuulostanut yhtä tasapainoiselta oman historiansa valossa sitten Adoren ja tietty seesteisyyden vaikutelma saattaa syntyä juuri siitä että ns. nuoruuden tempoilut eivät enää paina mittatikkuna omassa kunnianhimossa vaan yhtye voi kaikessa rauhassa keskittyä olemaan keski-ikäinen. Vaikka Oceanialta löytyy monta hienoa hetkeä kuten nimibiisin hiukan kaikkia levyn puolia esittelevä yhdeksänminuuttinen eeposmaisuus, Pale Horsen rauhaisa haikeus, Violet Raysn kiireetön säröily, My Love Is Winterin kertosäekoukukkuus, komeat kosketinkuviot ja jousisovitukset tai Pinwheelsin kaikessa rauhassa kasvatettava kimallus, hitikkyyden tasolla albumi jää silti Pumpkinsin kakkosketjuun. Se on silti alusta loppuun tasaisen vahva näyttö bändin tai sanoisiko Billy Corganin elinvoimaisuudesta, sillä kyllä tätä levyä paljon mieluummin luukuttaa kuin paria edellistä.