Viljami Kukkonen: Mörönsyötti

Omakustanne

Viljami Kukkonen debytoi väkevästi laskemalla Mörönsyötin jonnekin Ville Leinosen satuilun ja klassisen folktrubadurismin väliin. Ensimmäiseen on helppo päätyä: Kukkosen ja Leinosen ulosanneissa on niin paljon samaa, että jokainen levyä kuullut on jäänyt olohuoneeseen seisomaan levynkansi kädessään, ihmetellen mitä Tampereen iskelmäprinssi tällä kertaa on julkaissut. Jos se olisi kysymys, voisi vastaus olla: kiireettömän, rehellisen ja lohduttavan kokonaisuuden akustisia kappaleita, jotka pienen ujostelun jälkeen kaappaavat syliin ja vakuuttavat ettei ole mitään hätää, oikeasti.

Vähän Sami Kukkaa ulkoiselta ja musiikilliselta habitukseltaan muistuttuva, mutta hieman nuorempi Kukkonen on tehnyt lauluja jo pitkälti toistakymmentä vuotta. Mörönsyötistä ihan ensimmäisiksi saamiani mielikuvia, ajatuksia, oli se varmuus jolla näennäisen hauraat ja totisen vähäeleiset kappaleet tuntuivat tulleen luoduiksi. Vaikutelman vaikuttavuutta lisää, että Kukkonen on tuottanut omaperäistä materiaalia, jonka juju ei piile erikoisuudessa, vaan pienissä äkkiväärissä käännöksissä, pienissä yllätyksissä.

Levyllä soittaa kuusitoista ihmistä, ja Viljami Kukkonen laulaa, hiljaa ja rauhassa, koska Mörönsyötti on sellainen levy, ja pääosin akustinen. Tavanomaisempien soitinten lisäksi kuullaan mm. ukulele, banjo, dobro, pedal steel, mandoliini, puhaltimia ja gongi; paljon kaikkea, mutta vähän kerrallaan. Pääosassa on pääosan esittäjä ja hänen laulunsa, erityisesti myös tekstit.

Folk-balladeja ja americanaa, anteeksipyytelevää hartautta ja iloisia irtiottoja; Mörönsyötti kokeilee tasapainoaan monella tasolla, mutta pysyy pystyssä. Kalpea ja hitaalla -biisi on toki saksofoninsa kanssa silkkaa suomiysärikauhua, siinä missä Solmutukka erittäin kaunis kohtaaminen, mutta molemmilla on kokonaisuudessa paikkansa.

Monessa biisissä Kukkonen tuntuu tahtovan sanoa, että sinä olet tärkeä, ja se on jo itsessään sanomisen arvoista. Tavat siihen voivat olla kuluneita, ja Kukkonen tarjoaakin virkistäviä kuvia monipuolisissa teksteissään. Kukkonen tuntuu myös rehelliseltä, aidolta, vaikka mahdollisuus päinvastaiseen, naiiviin ja vaivaannuttavaan, on todellinen. Niin ei kuitenkaan käy, ollenkaan, ja muun muassa siksi Mörönsyötti on erikoinen ja hieno levy. Harvemmin näin helpot albumit ovat näin syviä.