Emma Salokoski Ensemble: Valoa pimeään

Warner

Emma Salokoski on ihana, mutta nyt ei ihan lähde. Tai ainakaan, jos levykokonaisuudesta puhutaan. Valoa pimeään on hänen Ensemblensa aiempaan tuotantoon verrattuna jopa selkeä ja ehkä tietoinenkin hyppy suoraviivaisemman ja popimman ilmaisun pariin. Ja se on toki näkyvissä pelkästään laulujen säveltäjiä katsomalla. Siinä missä edeltäjä Veden alla sisälsi niin Dave Lindholmin, J. Karjalaisen, Tuomari Nurmion kuin Bob Dylaninkin lauluja, nyt tämä juureva pappaosasto on korvautunut esimerkiksi Knipillä ja Ensemblessa soittavalla Tuomo Prättälällä.

Pakahduttavan hienoista tulkinnoista tunnetun Salokosken levyjen voima onkin tähän asti ollut lainakappaleiden ja uusien teoksien saumaton liitto, joka nyt repeää kerralla kappaleiksi. Vielä Kaksi mannerta -debyytillä puolet lauluista oli lainaa vain, nyt kaikki on aiemmin levyttämättömiä. Salokoski vastaa teksteistä pääasiassa itse. Vaikka hän ei kuolemattomia klassikoita sillä saralla loihdikaan, albumin teflon-efekti johtuu silti ainoastaan sävellyksistä; yhtään esitystä ei sanoitus vesitä.

Jos ja kun joku on jossain vaiheessa miettinyt, voiko Salokoski laulaa mitä tahansa yhtä toimivasti, tällä levyllä saadaan siihen viimeinkin vastaus. Kun hän huutaa Älä huuda, taitavat jopa camp-mittarit hiukan värähtää. Kokonaisuutta ei varsinaisesti myöskään auta, että tätä esitystä seuraa levyn toinen huti, ilman päämäärää ihkuileva Paetaan. Veden alla -levyn upean nimiraidan sävellyksestä vastannut The Rasmuksen Eero Heinonen ei muutenkaan ole tällä kertaa ihan terävimmillään, mutta hellyttävästi päin honkia kirjoitettu Dalai Lama on sentään ihan kiva -osastoa.

Käytännössä levy alkaa kunnolla vasta viidennestä esityksestä Murhaajan tarina, joka on kaipuusta ja söpöilystä tunnetun Salokosken mittapuulla jotain ihan muuta. Hiukan utuisempi soundimaailma, niin kappale menisi täydestä PMMP-levyllä. Ainut kauneusvirhe turvallisen äänikuvan lisäksi on kappaleen nimi. Pelkkä ”Balladi” tai vastaava nostaisi hiuskarvoja pystyyn vielä tymäkämmin, kun Salokoski laulaa: Hourailen/Epätoivon vallassa/Kirves minun kourassa/Enää hän ei vaikeroi. Siihen asti kun laulu olisi voinut kertoa vaikka rakkaan kaipuusta.

Muita melodisesti tarttuvia helmiä onkin sitten vaikeampi löytää. Erehdyttävästi Laura Sippolalta kuulostava nimibiisi on klassista Knipi-poppia, johon Salokoski on onnistunut loihtimaan hämmentävästi knipimäisen tekstinkin. Mutta tällaiset laulut joku muukin voisi esittää lähes yhtä hyvin. Se mikä erottaa Salokosken tusinalaulajista, tulee hienosti ilmi melodisesti köyhemmissä mutta tunnelmallisissa esityksissä Musta taivas ja Aallon harjalla. Uskallan väittää ettei kukaan muu naislaulaja – edes Vuokko Hovatta – kykenisi tulkitsemaan niitä yhtä vereslihaisesti. Suositeltavaa kuunneltavaa elokuvantekijöille.