Silversun Pickups: Neck Of The Woods

Sire

Silversun Pickupsin debyytti Carnavas löysi tiensä pikkuhiljaa sydämeeni. Kun syksyllä 2007 arvioin kyseisen levyn Desibeliin, oli matka vielä aivan alkuvaiheessa. En tuolloin voinut kuvitellakaan, että tästä suhteesta syntyisi yhtään mitään sen kestävämpää.

Toisin kuitenkin kävi. Carnavas on yksi viimeisten vuosien suosikeistani – levy, joka tulee kaivettua esiin säännöllisesti, joko kokonaisessa cd-mitassaan tai sitten irtobiisien muodossa iPodista. Niin tai näin, levy on kohta viiden vuoden ajan saanut asetella harteilleen tulevan klassikon muotoa. Kakkoslevy Swoon (2009) on jostain syystä jäänyt itselleni selvästi vieraammaksi, vaikka periaatteessa kyse oli samojen ainesten uudelleenkierrätyksestä – tai ehkä juuri tämä olikin se syy, sillä Carnavasin antamat kicksit tuntuvat Swooniin verrattuna yhäkin ylivertaisilta.

Odotukseni Neck Of The Woodsia kohtaan eivät siis olleet mitkään mahdottoman kovat. Tiesin, että Silversun Pickupsilla on onnistuessaan mahdollisuudet vaikka mihin urotekoihin, mutta sisäärakennettu realismini palautti toiveikkaan fanin melko nopeasti takaisin maan pinnalle.

Neck Of The Woods on kuitenkin kelpo levy – se on vienyt yhtyeen 90-lukuista soundia hivenen modernimpaan suuntaan, mutta vaikea tästä on mitään suoranaisia yhtäläisyysmerkkejä mihinkään suuntaan vetää. Esimerkiksi vertailut Smashing Pumpkinsiin (johon itsekin Carnavasin arvioissa sorruin) tuntuvat aina vain käsittämättömämmiltä. Tänä päivänä asiaa katsoessa näitä kahta yhdistää korkeintaan samat alkukirjaimet ja vahvasti efektoidut kitarasoundit. Unohdetaan suosiolla se naisbasisti ja etniseltä näyttävä kitaristi, jookos.

Neck Of The Woods on hyvällä tavalla tasainen albumi, joka taatusti petraa juoksuaan ajan kanssa. Jos yksittäisiä biisejä haluaa nostaa esiin, niin esim. uhkaavalla riffillä etenevä Mean Spirits ja Depeche Moden ja New Orderin tontille laajentava Dots And Dashes (Enough Already) voisivat olla sellaisia. Mutta kuten aina Silversun Pickupsin tapauksessa, yksittäiset kappaleet eivät tee oikeutta kokonaisuudelle. Siksi suosittelenkin mustavalkoista ”kaikki tai ei mitään”-asennetta levyä kuunnellessa.