Anders Osborne: Black Eye Galaxy

Alligator

Aitous on vaikeasti määriteltävissä oleva käsite musiikissa. Jotkut asiat vain tuntuvat ja kuulostavat oikeammilta ja aidommilta kuin toiset, vaikka mitään selkeää syytä tälle ei olisikaan. Ruotsalaissyntyisen, mutta Yhdysvalloissa pitkään asuneen Anders Osbornen musiikkiin autenttisuuden vaikutelma syntyy kenties miehen pitkästä historiasta ja kokemuksesta. 16-vuotiaana Ruotsista liftaamaan lähteneen ja kitaransoitolla eläneen Osbornen matka kulki läpi Euroopan, Pohjois-Afrikan ja Aasian Yhdysvaltojen New Orleansiin, jonne hän asettui asumaan 19-vuotiaana. Tänä vuonna 46 vuotta täyttäneen Osbornen uraan mahtuu mm. lukuisia soololevytyksiä, Grammy-voitto sekä kasa muille blues- ja country-artisteille tehtyjä kappaleita.

Ei siis ole ihme, että Osbornen yhdestoista albumi on täynnä juurevaa bluesin, rockin ja countryn sekoitusta. Erityisen ilahduttavaa on se, että vaikka materiaali on perinnetietoista, ei se missään vaiheessa tunnu pölyiseltä tai kaavamaiselta. Osbornen laulussa ja kitaransoitossa on tarpeeksi rupea, että mielenkiinto pysyy yllä. Vaikka aivan The Black Keysin kaltaista hittipotentiaalia Osbornella ei ole, on Dan Auerbachin ja Patrick Carneyn duo parempi referenssi kuin vaikkapa Puistoblues- tai Pori Jazz -osasto.

Albumilta löytyy niin Led Zeppelin -henkistä bluesrockia (sähköinen Send Me A Friend, rajusti tilittävä Mind of a Junkie, slide-riffittelevä Black Tar), neilyoungmaista lauluntekijäkamaa (When Will I See You Again?, Dancing in the Wind) kuin täysveristä countrya (Tracking My Roots). Hyvä osoitus Osbornen vakuuttavuudesta on 11-minuuttinen nimikappale, joka eksyy keskeltä useaksi minuutiksi haahuilutripille, mutta onnistuu silti pitämään jollain keinolla otteessaan. Levyn päättävä Higher Ground on herkkä, vaikkakin hiukan juustoinen balladi, johon on hyvä päättää laadukas albumi.