Slash: Apocalyptic Love

Roadrunner

Velvet Revolverin suosio ja vuoden 2010 soolodebyytti ovat osoittaneet, että Slash on selvinnyt Guns N' Roses -sopasta huomattavasti Axl Rosea paremmin. Vierailevien solistien avulla toteutettu Slash-debyytti oli vahva paketti perustoimivaa melodista rockia, ja sama meno jatkuu myös Apocalyptic Lovella. Nyt lauluvastuu on kuitenkin annettu kokonaan Alter Bridgestä tutulle Myles Kennedylle, ja myös taustayhtye The Conspirators pysyy samana läpi levyn. Tuloksena on esikoiseen verrattuna yhtenäisempi, bändimäisempi albumi.

Levyn yleistunnelma on ilahduttavan verevä ja vauhdikas. Slashin soitto on monipuolista ja tyylitajuista, eikä sooloilu tunnu missään vaiheessa itsetarkoitukselliselta. Hienon, joskin hiukan maneerisen rock-äänen omaava Kennedy puolestaan osoittaa hyvin sen, miksi hän on pyörinyt mm. Led Zeppelin -muusikoiden kanssa. Ainoastaan todelliset kuningassävellykset loistavat poissaolollaan. 13 kappaleen joukkoon mahtuu liikaa helposti unohtuvia rykäisyjä.

Standing in the Sun, No More Heroes ja We Will Roam ovat kelpo rock-kappaleita, mutta parhaiten iskevät kuitenkin keskitempoiset Not For Me ja Far And Away, joissa Kennedyn äänen monipuolisuus ja sävykkyys nousevat esiin. Näistä edellinen kuulostaa paikoin Kennedyn ääntä myöten erehdyttävästi Foo Fightersilta. Oma lukunsa on Anastasia, jossa edetään akustisesta näppäilystä Bach-tilutuksen ja rouhean riffittelyn kautta vahvaan kertosäkeeseen ja lopun pitkään sooloiluun. On vaikeaa päättää, onko kappale täysin naurettava ja korni vai onnistunut fuusio eri tyyleistä, mutta ainakin se jää mieleen. Samaa ei voi valitettavasti sanoa koko levystä.