The Bim Boulevard Band: Southern Gothic Rock

Koskettimista, kitarasta, perkussioista ja laulusta huolehtiva herra Bim Boulevard nelimiehisine yhtyeineen on luonut kerrassaan hienon eepeellisen niin Nick Caveä kuin Neil Youngiakin syleilevää musiikkia. Tämän kolmannen Desibelin kuunteleman demon teemaksi on otettu Southern Gothic Rock, joka jopa yllättävän osuvasti lunastaa nimensä musiikissa. Vaikka sanasta gothic syntyykin useimmille kuva mustiinpukeutuvasta synkistelijästä, saa BBB:n juurekas etelänkarhea ja rauhallisen leijuva countryrock tummine melodioineen ja melko raskaine sävyineen aikaan mielikuvan verannalla syntyjä syviä kitaran kanssa pohtivasta lauluntekijästä, jota elämä (ja etenkin rakkaus) on potkinut päähän. Tuon lauluntekijän luomistyön tuloksia on sovitettu koskettimilla vahvistetun rokkibändin tarjoamiin mahdollisuuksiin. Tuloksena synkkää, mutta tyylikästä melankoliaa ilman turhaa rytinää tai ryskettä. Ihan samoihin tunnelmiin ei sentään päästä, kuin kuunnellessani Johnny Cashin sydäntäsärkevää versiota Nine Inch Nailsin Hurtistä; niskakarvat nousivat pystyyn. Vaikka aika lailla samoissa maastoissa vaelletaan, ei Bim Boulevardin elämäntuska ihan sinne asti riitä. Samoin kappaleisiin on tuotu, ikäänkuin valoksi tunnelin päähän, letkeästi leikitteleviäkin kohtia, kuten koko lyhyt kolmosraita Nacho’s Prayer sekä päätösraidan If You Need A Friend lopun nuotiolallattelu ja koko levytuotoksen päättävät ksylofonikoskettimet.

The Bachelor starttaa rauhallisella laulupohdinalla, ja vaikka yleissävy on tumma, on kokonaisuudessa niin lämmin vire, että hymy tahtoo nousta huulille. Silti melankoliaan päädytään: ...but all i get is empty stare. Samoilla linjoilla jatketaan: 8-7-6-5-4-3-2-1-Eight Got Gunned, lasketaan lukua kakkosraidalla. Synkän leijuva vastine lännentiemusiikille Nick Cave –maisine väliosineen ja laukkaavine loppusooloiluineen. Rumpali Nacho Slimin välirukous hilpeine koskettimineen johdattaa kuulijan junnaavaan päätösraitaan, joka starttaa rauhallisesti akustisella kitaralla ja puhelaululla. Life’s a bitch, but still you carry on. Erittäin tummaa, tyylikästä...ja todella Johnny Cashiä. Rokkijuoksutus nousee mukavasti, mutta tuo lopun yhteislallattelu särkee hyvin luotua harrasta tunnelmaa. Jos oli kehumista edellisissä tuotoksissa, niin kyllä tuoreinkin samoilla linjoilla jatkaa. En nyt vielä vetistelemään ala, mutta kieltämättä vaikuttava paketti.