Public Image Limited: This is PiL

PiL Official

Tässä se nyt on – ensimmäinen Public Image Limited -albumi yli kahteenkymmeneen vuoteen. Albumi jota olen odottanut ja pelännyt aina siitä saakka, kun vuonna 1992 hajonnut ryhmä aktivoitui uudelleen kolme vuotta sitten. Ei ole helppoa lähestyä lapsuuden ja nuoruuden sankarin John Lydonin tuoretta tuotosta, sillä eihän tämä uutukainen voi millään tavoin sytyttää samanlaista liekkiä kuin silloin muinoin, eihän?

Kirjoitusasuaan useaan otteeseen muuttanut ryhmä kasaantui uudelleen alkujaan keikkoja varten ja ryhmä onkin viime vuosina esittänyt runsaasti kahden ensimmäisen albuminsa biisejä. Tämä vanhaan materiaaliin tutustuminen on selvästi tehnyt hyvää ryhmälle, jossa vaikuttavat Lydonin lisäksi tätä nykyä vanhat soittokumppanit Bruce Smith rummuissa sekä Lu Edmonds kitarassa. Kokoonpanoa täydentää vielä basisti Scott Firth.

Tuore yhdeksäs pitkäsoitto sijoittuu jälleen sinne post-punkin, dubin ja kokeellisen rockin väliselle rajavyöhykkeelle, jolla yhtye on aina toiminut. Albumin käynnistävä nimibiisi This is PiL julistaa yhtyeen paluuta Lydonin todetessa kerta toisensa jälkeen ”This is PiL! / Public Image Limited!” ja toteaapa mies uhmakkaasti useaan otteeseen: ”You are now entering the PiL zone”. Disco-kelpoiset rummut nakuttavat taustalla, basso möyrii dubin hengessä ja kitara kutoo pieniä kuvioitaan miltei hypnoottiseksi yltyvän soiton päälle.

Toisena soiva One Drop sukeltaa lyriikoissaan Lydonin nuoruuteen ja siivu jurnuttaa vielä bassovoittoisemmin, aivan kuin eläisimme uudelleen reggaen 70-luvun lopun nousukautta Britanniassa. Kolmas raita Deeper Water on kuitenkin vasta albumin ensimmäinen täysosuma, kun dubahtava disko-soundi ja Edmondsin pureva kitarariffi tekevät tehtävänsä. Mansikkana kakun päällä on Lydonin valitus hänen kieltäytyessään hukkumasta. Kuten aina lyriikat ovat tälläkin kertaa monitulkintaisia ja yleensä nyky-yhteiskunnan menoa vastustavia.

Napakan alun jälkeen albumi menettää hetkeksi suuntansa parin turhan raidan myötä, kunnes puolivälissä matkaa ryhmä nousee takaisin tasolleen. I Must Be Dreaming sukeltaa dub-rockin syvään päätyyn onnistuneesti, kun taas pitkäsoiton synkin raita It Said That kaikuu progehtavaa avaruus-rockin perintöä ja kuulostaa aivan David Lynchin töistä tuttujen pimeyden elementtien työltä. Seuraava raita The Room I Am In menee vielä syvemmälle pinnan alle Lydonin lausuessa harvoja rivejä kuin rukousta tai hautajaisrunoa, ja siitähän tässä on tavallaan kyse. Huone jossa päähenkilömme viruu, on selvästi metafora huumeriippuvuudelle, joka on muuttunut elämän huoneen selliksi ja helvetiksi joka on aina jossain. Tämänkin yön jälkeen koittaa onneksi päivä ja albumin riehakkain raita Lollipop Opera on skan sekä breakbeatin kanssa leikkivä hulluttelu josta on vaikea olla pitämättä.

Kahdentoista raidan mittainen albumi on kahden kolmanneksen osalta yhtä juhlaa, mutta samalla kuulijalle käy selväksi, ettei Lydon yhtyeineen ole pystynyt erottamaan ensiluokkaista materiaalia ja heikompia numeroita toisistaan. Tästä johtuen This is PiL ei ole mikään uusi Metal Box. Toisaalta albumi piirtää kuin huomaamatta täyden ympyrän Lydonin haikaillessa menneiden aikojen perään – juuri niiden samojen päivien joita hän Sex Pistolsin riveissä halveksui kolme ja puoli vuosikymmentä sitten.