Hasta La Vista Social Club: Melt

Secret Entertainment

Jo Melt-albumin kansilehtisistä voi päätellä, että Hasta La Vista Social Clubin punkrockin perimmäinen tarkoitus ei ole tavoittaa naisia, muuttaa maailmaa tai sekoittaa päätä. Bändipaitoihin pukeutuneet suomalaiset äijät seisoskelevat neljännen albuminsa kuvissa vakavin kasvoin sen kummemmin poseeraamatta. Social Distortionin logo laulajan hihattoman rintamuksessa ei hämää: idolien ja etenkin mainitun amerikkalaisyhtyeen vaikutus kuuluu peittelemättömästi, mikä ei häiritse lainkaan, kun oma sointi kuulostaa näin pakottamattomalta ja välittömältä. Omaperäisyyttäkin löytyy pinnan alta ihan riittävästi.

Bändin hardrockin ja punkin yhdistelmässä on koko ajan yllä alakuloinen vire, jota laulaja Hentun käheä ääni vain korostaa. Biisivalikoima tuntuu puoliväliin asti melko yksipuoliselta. Ei siihen kitaratiluttelun ja iskevien kertosäkeiden vuoropuheluun ehdi ihan puutuakaan, kun joukossa on Poisoningin ja DTTG:n kaltaisia osumia, mutta pelastus tulee viime hetkellä. Seiskabiisi Death Is Not The Endin kepeä rautalankakitarointi ilmestyy kuin puun takaa ja antaa tilaa hengähtää. Toinen poikkeama on huuliharpulla alkava folkhenkinen Lonely Again. Vaihteluarvon lisäksi kumpikin toimii myös sävellyksellisesti. Final Isolation päätösraitana näyttää taas punkrock-kaahauksellaan yhtyeen todellisen luonteen.

Sanoitukset käsittelevät juhlimista ja matkustelua, mutta eivät tee sitä sillä rockartisteille stereotyyppisimmällä tavalla. Tällä kertaa hetkessä on eletty ihan riittämiin eikä krapula-aamuja enää kestä. Pikkukaupungin pojat haluavat jo pois suurten keskusten ahdistavasta hälinästä ja loistosta. Ei näitä lyriikoita runosielujen lukupiireissä lausuta, mutta maanläheiset ja terveet ajatukset vakuuttavat rehellisyydellään.

Radio Rockin toteutumattomaan ideologiaan verraten: Hasta La Vista Social Club ei kurkottele korkeuksiin, vaan soittaa ja sanoo juuri sitä mitä oikeasti haluaa ja ajattelee.