The Liar: Hard Times, Happy Lives

Palokka

Helsinkiläinen trio pistelee mukavan vireästi modernin rockin maailmoissa kymmenen raidan debyyttialbumillaan. 90-luvun suuruuksien, grungejätti Nirvanan, sen stadionrockimman serkusyhtye Foo Fightersin ja tanskanmaan katurockimman jättiläisen D-A-D:n jalanjäljillä mukavan viriiliä ja ärhäkkää, alternative rockista maustetta hakevaa paahtoa soittava kolmikko osaa rakentaa meuhkaansa mukavan tarttuvia melodisia koukkuja, vaikkei vielä ehkä mitään maailmaa kääntävää debyytillään tarjoilekaan. Laulaja-kitaristi Eero Mämmin laulussa on sopivasti särmää, soitossa on sopivassa tasapainossa sekä energistä paahtoa että melodiakaaria ja melko suoraviivainen, sen kummempia kikkailematon trio-soundi vakuuttaa juuri sillä ettei edes yritä olla mitenkään super-erityinen. Konstailemattomuus antaa tilaa melodioille. Samalla yhtye kuitenkin onnistuu olemaan myös albuminsa alusta loppuun yhtenäinen. Soundit ovat sopivan hallitusti ja tarkoituksenmukaisesti ruvella.

Avausraita Man Over Board murisee kuin The Hellacopters mutta kääntyilee kuin emotionaaliset modernin punkin airuet kuten Disco Ensemblet ja kumppanit. Isosäröinen ja menevästi rullaava kipale on mukavan koukukas alkurykäys albumille. Bad Excuse on tummemmin rock, vaikka kaikesta kaihoisuudestaan huolimatta onkin yhtä menevä. Sitäkin haaveellisemmin kaartava E.A.O. pitää hyvin kiinni menevästä säröstä ja Mämmin laulussa kaikaa ärhäkkyys jopa hiljaisemmissa väliosissa. Tasapainoilu ärhäkän ja melodisen kaaren välillä onkin The Liarin kulmakiviä.

Six Feet Under on hiukan edellisiä isompi ja suoraviivaisemmin rock. Basson ja rumpujen kurvit, käännökset ja mausteet kuuluvat yhtä hyvin kuin kitaran, mikä saa nauttimaan yhtyeen trio-soundista vieläkin enemmän. Haikeampi, muihin verrattuna hyvin pikkuhiljaa kasvava After Celebration on yhtä aamukrapulainen kuin mitä sen nimi ehdottaa, mutta enemmän autereisesti kuin päänsärystä kärsien. Päällekäyvä Kill The Pretty Ones kaahaa lähes kompurointiin asti, Minute Schedule luottaa astetta rauhallisempaan tummaan kaareen. Vielä siitäkin rauhallisempaan tunnelmointiin siirtyy tummasta väreestään huolimatta toiveikas slovari Nothing Can Go Wrong. Siitä näppäillen lähtevän I See Emotionin on helppo lähteä asteittain kasvattamaan ja When The Lady Sings -päätösraidan heristää loputkin tunnelmointimehut. Levyn peräpään rakentuessa paljon rauhallisemmalle materiaalille olisi voinut toivoa sinne sekaan vielä yhden spurtin. Kaiken kaikkiaan Hard Times, Happy Lives on kuitenkin hyvin rullaava ja koukukas kokonaisuus, joskin se viimeinen kliimaksi vielä uupuu.