Hour Of Penance: Disturbance

Xtreem Music

Kuten niin moni muukin yhtye, myös Hour Of Penance syntyi alkujaan cover-bändiksi. Elettiin vuotta 1999 kun Roomassa, Italiassa neljä kaverusta päätti perustaa black/death -bändin, koska ”mitään sen tyyppistä ei oltu Italiassa vielä tehty”. Musiikillisesti suurimpana vaikuttajana toimi saman vuoden lokakuussa julkaistu Cannibal Corpsen albumi Bloodthirst, jota bändi yhä pitää yhtenä kaikkien aikojen parhaista levyistä. Ryhmä sai nimensä ensimmäisen säveltämänsä kappaleen mukaisesti, ja seuraavan vuoden lopulla ensimmäinen omakustanne näki päivä... krhm, kuunvalon. 20-minuuttinen debyytti mini-CD toi nopeasti yhtyeelle mainetta ympäri Italian, viidakkorummun levittäessä tehokkaasti sanaa. Pian myös kotimaan ulkopuolelta osoitettiin kiinnostusta ja jatkuva nousujohteisuus toi viimein sopimuksen vuoden 2002 lopulla Espanjalaisen Xtreem Musicin kanssa (entinen Repulse Records). Pitkäsoitto Disturbance julkaistiin viimein, pienten viivytysten jälkeen huhtikuussa 2003. Syystä tai toisesta levyn promo päätyi vasta nyt käsiini, mutta mitäpä tuosta – eihän hyvä musiikki muutamassa kuukaudessa vielä mihinkään vanhene.

Lyhyt puhe/humina -intro Der Zorn Gottes johdattaa ensimmäiseen varsinaiseen kappaleeseen. Valurautapannun lailla ohimoon kumahtava Rise And Oppress kertoo vajaan neljän minuutin kestonsa aikana, mistä puusta Hour Of Penance on ristinsä veistänyt. Mielipiteestä riippuen tätä voi sanoa joka rip-offiksi tai kunnianosoitukseksi, sillä niin suoraan genren suurilta nimiltä saadut vaikutteet kuuluvat läpi ryhmän death-väännöstä. Jo em. Cannibal Corpse kohtaa Morbid Angelin, yhtyeen nopeassa riffi-vetoisessa kaahauksessa. Kappaleet ovat kautta linjan melodisia, mutta äärimmäisen nopeita revityksiä. Kahden kitaran tarjoamat sävelkulut käydään läpi sellaisella tahdilla, että heikompaa hirvittää. Rumpali tahkoaa jatkuvasti hirveällä temmolla, tarjoten samalla kuitenkin tasokasta ja teknistä soittoa, basistin jäädessä enemmän taka-alalle. Vokalisointi on sitä tuttua matalaa murinaa, ei mitään rääkymistä. Laulukielenä toimii englanti, vaikkei sanoista juurikaan saa tolkkua. Saamassani promossa ei ollut mitään vihkosta, enkä lyriikoita löytynyt myöskään bändin sivuilta – eiväthän sanoitukset mitenkään turhan tärkeässä roolissa tässä genressä ole, mutta olisi ne silti ollut mukava lukea.

Huippukohtia vajaa 40 minuuttia kestävältä debyytiltä on vaikea osoittaa, koska materiaali kärsii lievästä tasapäisyydestä. From Hate To Suffering nousee monipuolisuudessaan, ja hyvän kitaroinnin avulla yhdeksi suosikikseni. Samoilla perusteilla otan esille vielä loppupuolella kuultavan Soul Addicted –raidan, joka tuo tarvittavaa vaihtelua välillä jo puuduttavaankin paahtoon. Levyn vahvuudeksi, ja samalla osittain heikkoudeksi, muodostuu tiukka perinteissä pysyminen. Mitään uutta ei esille tuoda, mutta ne vanhat elementit osataan pinota uuteen mielenkiintoiseen muotoon. Hieman lisää uskallusta, ja vähemmän kavereiden tuotosten tarkkailua voisi tehdä apenniinien ryhmälle hyvää. Joka tapauksessa vahva debyytti, tästä on hyvä jatkaa.