Jukka Takalo: Kahden hengen disko

Sound of Finland

Edesmenneen Aknestikin primus motorin Jukka Takalon edellinen levy Vastarannan laulut (2011) sisälsi erittäin lupaavaa modernia kuplettia liikkuen tunnelmasta ja tyylilajista toiseen niin, ettei kyllästymään päässyt vahingossakaan. Uutukainen esittäytyy jossain määrin kiltimpänä ja radioystävällisempänä kokemuksena, muttei särmiä ihan silkiksi saakka ole hiottu. Itse asiassa tuo radioystävällisyys on tällä kertaa positiivinen mielikuva: näiden kappaleiden toivoisi soivan aalloilla. Ja erinomaisen sopivan mittaisiakin ovat, yst.terv. nimim. “Kolmen minuutin mies”.

Takalon tuotannossa pidän eniten tietynlaisesta pokkanaama-naiiviudesta, joka pukee kappaleet hämmentäviin lasten- ja huumorilaulujen valepukuihin. Hän hallitsee koukut ja tarttuvuuden, tuloksena mm. sellaisia täysosumia kuin Armonpulla ja Jokainen on vähän homo em.levyltä. Kahden hengen diskon beatlesiaaninen alltogethernow-aloitus Kato taivaalle, ota rennosti lupailee tätä sympaattista modernia rillumareita, mutta oikeastaan sitä saadaan vasta viimeisessä rallatuksessa Kesän viimeinen hellepäivä. Välillä kuullaan melkomoinen, kitarapohjainen, nautittavan kuuloiseksi hiottu vuoristorata, josta jokainen löytänee oman suosikkimutkansa. Kirjaimellisestikin, sillä seassa on herkullisen häpeilemättömiä kasari-pujopartasyntikkasaundeja, rantapoppia, mattilakilpeläis-akselilla onnistunutta lattaria, “fredi-modulaatioita” (= kokosävelaskel ylös) ja ties mitä. Aivo-bookmarkeikseni arkistoin viitosraidan Tää yö ja tie, jonka periaatteessa voisi aivan hyvin levyttää American-kauden käteispappa, sekä herkän hengähdystauon Vie mut aurinkoon, joka osoittaa Takalon pystyvän tekemään myös aidosti kaunista musiikkia, á la Risto liikuttavimmillaan.

Aiemmin hehkuttamallani lyriikkapuolella tunnustan tämän levyn olleen pettymys. Joissain riimilallatteluissa Takalo vetää valitettavasti häiritsevällä tavalla överiksi: ehkä odotin myös jossain määrin yleisellä tasolla pohdiskelevampaa otetta, tyyliin Elämä on vittu(maista murehtimista). Myös sanojen yhteyteen painetut sointukartat olisi mielestäni kannattanut tehdä saman tien kunnolla: eiköhän noille “Ejoku”-soinnuillekin olisi jokin oikea kirjoitusasu löytynyt?

Ja sitten ne tähdet. Aina kammotaan kolmen tähden olevan oikeasti se huonoin arvosana. MutEiNyt: Tämänkertainen tähtitrio on puolestani kannustavin mahdollinen kolmestara, tarkoituksenani piiskata ja provota monsieur Takalo entistä parempiin suorituksiin. Minä nimittäin uskon, että hän on nupullaan oleva heikkisalo ja junnuvainio: tähänastisen tuotannon huippukohdat ovat sisällöllisesti niin vahvoja, että hänen pääteoksensa on varmasti edelleen tulematta. Olen noin vuosi sitten luonnehtinut Jukka Takaloa Desibeli.netin “Homo”-EP:n arvion kommentissa sanoin “Takalo tekee terävää settiä, joka palauttaa uskon suomalaiseen lyriikantekotaitoon jonain päivänä jälkeen Salmen Vexin (jSV.)”. Olen edelleen samaa mieltä. Suosittelisin lämpimästi, että jalostaisit korvamatosi kaivautumaan syvemmälle, aivoihin saakka, Jukka!