Feeder: Generation Freakshow

Big Teeth Music

Jo 20 vuotta kasassa ollut, 2000-luvun alkuvuosina uransa huippuhetket kokenut Feeder on julkaissut jälleen uuden levyn, mutta en ymmärrä miksi. Tai ymmärrän tietysti sen, että levyttämisestä yhtyeen jäsenet saavat tuloja, syyn lähteä keikalle ja sitä kautta rahaa maksaa laskut. Suuressa mittakaavassa Generation Freakshow -albumista ei sen sijaan ole hyötyä kenellekään, päinvastoin. On vaikea kuvitella, että paatuneinkaan Feeder-fani jaksaisi innostua levystä.

Feeder on julkaissut urallaan kelpo nipun puolinokkelia säröpophittejä ja keskitempoisia melodisia balladeja, mutta vuonna 2012 yhtyeellä ei ole enää mitään annettavaa. Periaatteessa resepti on ennallaan: löytyy kevyttä riffirockia ja stadionille suuntaavia balladeja, mutta sävellykset ovat niin kehnoja, että yhtye kuulostaa pastissilta itsestään. Ja huonolta sellaiselta. Touhu on niin hengetöntä, ettei hetkeen ole samanlaista vastaan tullut.

Generation Freakshow'ta kuvaa parhaiten yksi sana - mielikuvitukseton. Feeder jauhaa samoja vanhoja riffejä ja melodioita kuin aiemminkin, mutta jälki on entistäkin pliisumpaa. On vaikea kuvitella Grant Nicholasin poteneen kummoisia luomisen tuskia albumia tehdessä. Sävellykset ovat nimittäin puisevaa, vartissa sävelletyn kuuloista bulkki-materiaalia. Sointukierrot pystyy arvaamaan heti ensitahdeista lähtien, eikä mikään pääse missään vaiheessa yllättämään. Vain Tiny Minds saa höräyttämään korviaan, mutta sekin johtunee siitä, että jossain kappaleen yllä leijuu Pixiesin Where Is My Mind?in haamu.

Vaikka vastaan tulee jatkuvasti vastenmielistä ja ärsyttävää säveltaidetta, on Feederin kahdeksas levy tavallaan huonointa musiikkia, mitä olen hetkeen kuullut. Yhtye kun on onnistunut tekemään periaatteessa hyvistä aineista hahmottoman, mauttoman ja tylsistyttävän sopan. Eläkkeelle mars!