Pekka Montin ja Keskeinen Aika: Pelko ja Silta

Omakustanne

Porilainen Pekka Montin on Keskeinen Aika -yhtyeensä kanssa luonut mielenkiintoisen konseptin. Synkeä, ihmislajiin pettynyt melankolia on sysännyt liikenteeseen teema-albumillisen progea, jonka juuret ovat vahvasti kiinni 70-luvun perinteissä. No joo, ei tämä nyt vielä kauhean uniikkia ole ja hätiköidyt johtopäätökset saattaisivatkin vetää mietteet pastisseihin tai pompööseihin epookkikertomuksiin. Mielenkiintoiseksi homman tekee kuitenkin tapa, jolla Montin on kokonaisuuttaan lähtenyt rakentamaan. Kappaleita on synnytetty kymmenisen vuotta ja erilaisia teemaan istuvia instrumentteja metsästetty kissojen ja koirien kanssa. Soitinarsenaali on koottu perinteisten bändi-instrumenttien lisäksi laajasta kirjosta erilaisia analogis-monofonisia härveleitä aina syntetisaattoreista rumpukoneisiin asti ja onpa mukaan saatu Hohner String Performer -viulukonekin.

Pelko ja Silta on avausraitaansa Äiti Luonto osa 1 lukuun ottamatta instrumentaalilevy. Montin kertookin King Crimsonin ja Goblinin ohella esikuvikseen Mahavishnu Orchestran ja Mike Oldfieldin, sekä ison kasan eri elokuvasäveltäjiä. Kieltämättä jotain John McLaughlin -tyylistä henkeä kappaleissa toisinaan onkin. Instrumentaalisuuteen keskittyminen on kuitenkin levyn pieni miinus, sillä ansiokkaasta kunnianhimostaan huolimatta, kulkee mieli väkisinkin useampaan progelta ammentavaan post rock -ryhmään, tai vaikkapa johonkin ruotsalaiseen Gösta Berlings Sagaan. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ihan puun takaa ei tällä myöskään pääse yllättämään. Välillä nimittäin olisi virkistävää kuulla samankaltaisella musiikillisella ideologialla toteutettu, rehellisesti läpilaulettu levy.

Parhaimmillaan Keskeinen Aika hämmentää kuitenkin niin soitin-, sovitus- kuin soundiarsenaaliaankin mielenkiintoiseksi keitokseksi. Tällöin vanhasta perinteestä syntyy jotain omaa ja ainutlaatuista – siis vähän samaan tapaan kuin vaikkapa jollain Absoluuttisella Nollapisteellä terävimmillään. Tosin rumpumiksauksessa häiritsee paikoin pyrkimys jonkinlaiseen autenttiseen, kolisevaan soundiin, joka tuntuu välillä vähän itsetarkoitukselliselta. Vanhoista soundeista on hieno ammentaa, mutta ihan kaikessa ei tarvitse jäädä menneeseen roikkumaan. Välillä tuntuu myös, että lukuisista syntetisaattoreista halutaan saada vähän kaikki irti. Tulee ähky, kun tuntuu että tavaraa tarjoillaan yksinkertaisesti kerralla liikaa.

Kappaletasolla liikutaan avausraidan Pink Floyd -tunnelmoinnin ja sen nopeammin rullaavan kakkososan kautta Kadotukseen- ja Menneisyys-kappaleiden Vangelis-dystopioihin. Niitä seuraavat G ja R ovat silkkaa jälkikuuskytlukulaista psykedeliaa. Loppupään kaksiosainen Silta taas tarjoilee jonkinlaisen musiikillisen katharsiksen, vaikka tuonnekin jokin ahdistuksen siemen lienee piilotettuna. Dramaturgisesti kokonaisuus on joka tapauksessa osattu kasata toimivaksi. Alkupään esittelyjakson jälkeen kun painostava tunnelma onnistutaan kehittelemään kohti räjähtävää kaaostaan, joka lopuksi puretaan tarvittavana vapautuksena

Porista on parin viime vuosikymmenen aikana kehkeytynyt todellinen avantgardistisen ja kunnianhimoisen rock-musiikin keskus. Tästä on tietysti kiittäminen muiden muassa Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon kokeilunhaluista ja innovatiivista asennetta lukuisten kuvia kumartamattomien projektiensa parissa. Nyt tämän samanhenkisen ilmapiirin edustajistoon voi myös Pekka Montin Keskeinen Aika -yhtyeensä kanssa itsensä hyvällä omallatunnolla asemoida. Myös kaupungin päätöksentekoelimet vaikuttaisivat käynnissä olevan kehityskaaren tunnistaneen. Montin onkin saanut Pelko ja Silta -levyn tekoon avustusta Porin kulttuurilautakunnalta. Hienoa Pori, hienoa Pekka!