The Pond: The Pond

One Little Indian

Demokraattinen mutakuoppa. Yksi brittiläisen musaskenen folk-kuningattarista Kathryn Williams yhdistää taitonsa ja luovuutensa Fairground Attractionistä tutun Simon Edwardsin ja laulaja-lauluntekijä Ginny Cleen kanssa, siirtyen kantri-ja folk-maailmoista hieman tuntemattomammille teille. The Pondin debyytistä on jo heitetty mediassa että se ikään kuin jatkaa siitä mihin Bristolissa 90-luvulla jäätiin. Vaikka kolmikon musisoinnissa onkin folkin avaruutta ja ajatonta hymyä, on rytmiikassa selvästi triphopmaista jumitusta ja paikoin myös tummaa viipyilevyyttä. Ei mikään ihme että levyn miksaus on uskottu Portisheadin Adrian Utleyn harteille, se verran luontevasti The Pond ammentaa bristol-soundista. Williams, Edwards ja Clee onnistuvat kuitenkin välttämään retroilun tunteen ja luomaan melkoisen tuoreen tulokulman aiheeseen. Kuvittele akustinen, folkahtava ja naisäänten viemä versio Gorillazista niin voit päästä hiukan siihen suuntaan missä The Pond mutapainii. Tai riisuttu ja pääasiassa sähkötön Massive Attack...

The Pond onnistuu myös välttämään sellaista epätoivon ja pimeän huoneen ahdistuneiden kulmien vaalimista, mistä esimerkiksi Portishead loi kauneutta. Jumituksestaan, viipyilevästä hypnoosistaan ja Williamsin laulussa soivasta eteerisyydestä huolimatta yhtye onnistuu pysähtymään riisutuilla sivelyillä luodun ytimen äärelle pelottomasti ilman uhkaavuutta, paikoin jopa lämpimästi. Toki vaikkapa päätösraita Aim huohottaa mollissa ja öisesti, mutta silti jotenkin turvallisesti. Kirsch räpäytys tuo omanlaisensa mausteen oivallisesti Be-Pop-A-Lulaa lainaavalle Bebopille, mutta jos koko levyä leimaisi vastaava blaasti, olisi sen pohjimmaisesta viehätyksestä paljon pois. Bebopilla yhtye on ehkä vähiten iholla koko albumista.

Siinä missä hiukan synkeähkö Carved avaa pelin toki hyvin mutta ei vielä iske ihan kympillä, on Circle Around a Treen haikean eteerinen hymy jo levyn parhautta. The Riverin yhdistää oivallisesti jossain siellä pinnan alla vaanivan pyörteen uhkan hallittuun aalloilla keinumiseen. Williamsin ja Cleen äänet lyövät mainiosti kättä. Hypnoottisen koukun puolesta levyn valioita. Heleän leppoisuuden puolelta taas (väärällä järjestysnumerolla levyllä soiva) Pass Us By pääsee oivallisesti sisään joutilaisuuden antamaan mielenrauhaan. Toisin kuin levynkannen mukaan, vasta sen jälkeen soiva Art Of Doing Nothing laiskottelee jo hiukan jämähtäneesti...

Vaikka Memory Let Down vakuuttaakin pikkuhiljakseen rakentuvalla riisutulla otteellaan, on siinä hiukan samanlaista ohilipuvuutta edellisen tapaan, mikä ei oikein tahdo napata mukaansa. Siinä mielessä on mainiota että Bebopilla rullataan hiukan enemmän. Raukea Hard Shoulder, teollisen unisesti hypnotisoiva, eniten portisheadmainen End Of The Pier ja konerytmiä eteeriseen hymyyn yhdistävä Evening Star tuovat jokainen hiukan erilaisen sävyn soundipalettiin. Erittäin lupaava ja mielenkiintoinen tulokas.