Heikki Salo: Hiili

AXR

”Onko se se bändi, jolla ei ole kuin yksi kertosäe?” CMX:n nettisivujen lähes legendaarisen kysymys-vastaus-palstan ironisessa piikissä Miljoonasateen suuntaan pesii totuuden siemen. Eikä se ole mihinkään kadonnut Heikki Salon soolouralla tai muissakaan projekteissa, korkeintaan vain versonut entisestään. Sinänsä melkoinen paradoksi, sillä sanoittajaperinteen jämptinä ja oivallisena työnjatkajana hän kyllä usein osaa laittaa säkeistöt rullaamaan sanojen pyörteissä ja löytää myös mielenkiintoisia aiheita ja näkökulmia teksteihinsä.

Jos Miljoonasateella oli yksi kertosäe, niin onko tällä yksittäisellä soololevyllä yhtään? Niitä on teoriassa parikin, mutta ehkä puolikas hyvä löytyy. Hiili puhaltaa kyllä tymäkkään alkuun mehukkalla aikuisrokillaan: Knokattu jyrää eikä kysele ja nimibiisi niputtaa yhden ainoan sanan ympärille nuotion, rakkauden, roskaväen vaalivoiton, Bratislavan kultaiset lätkäkisat ja ystävän vaikeudet – yleisen ja yksityisen siis – tavalla jonka Salo parhaiten osaa.

Sen jälkeen tulee kuitenkin hiljaista. Gaalan kuningatar ja Postipoika ovat jokaisella osa-alueella niin kehnoja räpellyksiä, ettei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. No entäs se puolikas kertosäe sitten? Eiköhän se löydy uljaasta Voitto kotiin -laulusta, jossa yhdistetään lapsityövoima ja jalkapallo: Jos maailman rikkain mies veis ulkoilemaan/maailman köyhimmän lapsen ulos hikipajastaan/niin niistä molemmat, uskopa vaan/tykkäis palloa pompottaa. Tässä vaiheessa ei välttämättä puhuta pelkästään JALKApallon universaaliudesta..

Välillä oikein harmittaa, miten orjallisesti Salo pysyy säkeistö-kertosäe-rakenteessa tai miten vähän hän edes viljelee kertosäkeitä maltillisesti. Kun hän sen uskaltaa tehdä, koko laulusta hehkuu erityinen vapautuneisuus. Usvaisella tunnelmallaan ja erikoisella tarinalla kiehtova Kyyhkypelto sekä Pyykkipuisto päättävät levyn hienosti. Jälkimmäinen on ehkä sympaattisin laulu koirasta minkä olen koskaan kuullut.