Anti-Flag: The General Strike

SideOneDummy

Anti-Flag oli viitisen vuotta sitten matkalla kohti suurempaa suosiota, mutta bändi itse löi jarrua orastavalle sukseelle. Legendaarisen Tony Viscontin tuottamalla Bright Lights Of Americalla Anti-Flag flirttaili mm. jousisovitusten ja lapsikuorojen kanssa ja tämä luonnollisesti sai yhtyeen ahdasmielisimmät kannattajat takajaloilleen. Paluu punk-ruotuun tapahtui suoraviivaisen The People Or The Gun-levyn myötä ja tätä linjaa The General Strike jatkaa sujuvalla tavalla. Jokainen voi itse määritellä onko tämä hyvä vai huono juttu.

Anti-Flagia ei ole koskaan voinut luonnehtia varsin innovatiiviseksi yhtyeeksi. Peruspaahdon ja kantaaottavien sanoitusten sorvaamiseen se on osannut aina kohtuullisen hyvin, mutta mitään varsinaisesti omaa sen musiikista on vaikea hahmottaa. Ja jos sanoituksia hieman tarkemmin luotaa, tuntuu että pikemminkin yhtye luottaa toisiinsa sopivien ”one-linereiden” yhteen liimaamiseen kuin varsinaiseen kerronnallisuuteen. Paikoin nämä iskulauseet toimivat hyvin, paikoin niistä tulee lähinnä vaivautunut olo. Kun parinkymmenen vuoden rajapyykin ylittänyt punk-yhtye pyrkii kynsin hampain pitämään kiinni nuoruutensa ihanteista, tapahtuu ylilyöntejä väistämättä. En lähde kiistelemään yhteen tarkoitusperien oikeellisuudesta, mutta hieman tästä jää sellainen ”kapinaa kapinan vuoksi”-olo.

Maailmassa on kuitenkin paljon paskempiakin punk-bändejä kuin Anti-Flag, joka on kuitenkin kannuksensa jo vuosia sitten ansainnut. Parhaimpien levyjensä tasolle se tuskin enää nousee, mutta niin voi sanoa vähintäänkin 90 prosentista tämän ikäisistä bändeistä. Ja pakkohan tämän tyyppistä itsepäisyyttä - tai uskaltaisiko sanoa jopa itsenäisyyttä – on arvostaa.