Suvi Koivu: Matkalla uuteen kaupunkiin

M. dulor

Jostakin Anna Kuoppamäen ja Maarit Hurmerinnan välistä oman soundinsa löytäneen Suvi Koivun debyytti soi haikeaa ja kuulasta urbaania poppia. Edeltäneessä, kilometrin pituisen lausekkeen jälkeen jatkuvassa loppuvirkkeessä taitaa olla jotain kovin tuttua? Eipä siihen tarvitsisi kuin vaihtaa etunimi, niin palattaisiin vuosituhannen alkupuolen Hämeenlinnaan.

Sillä vaikka kuinka haluaisi olla mainitsematta Matti Johannes Koivun nimeä tässä yhteydessä, tällä kertaa se on suorastaan mahdotonta. Ja syykin on ilmeinen: valtaosa siskon esikoisalbumin sävellyksistä kumpuaa kokonaan tai osin samalta sylttytehtaalta kuin velipojan kipparoiman Ultramariinin. Kitaristi Ville Aallon melodiakierrot ovat niin tunnistettavia että ne oikein huutavat kyseisen orkesterin nimeä vyöryessään kuulijan tajuntaan. Asiaa ei ainakaan auta, että sisarusten fraseeraus on paikoin lähes identtistä.

Siksi tähän levyyn onkin äärimmäisen vaikea suhtautua. Ainakin viisi ensimmäistä intensiivistä kuuntelukertaa lauluihin kuvittelee toisen vokalistin ja harmittelee millaisia tulevia Ultramariini-helmiä tässä heitetään hukkaan. Eikä pidä käsittää väärin: Suvi Koivu ei totisesti ole pelkkä laulaja, vaan omilla jaloillaan ylpeänä seisova tulkitsija. Mutta kun veli sattuu olemaan nykyhetken kenties karismaattisin solisti tässä maassa, vertailu on vähintäänkin epäreilua.

Mutta kaikkeen tottuu, ja ajan kanssa Matkalla uuteen kaupunkiin sulattaa tällaisen paatuneimmankin Ultramariini-puristin sydämen – ainakin osittain. Vaikka Aallon kynästä syntyneet Kauan, Mustelmia ja ruhjeita ja tyylikkäästi Kentille tuoksahtava Kun lähdin pois ovatkin levyn ehdottomia pop-helmiä, Koivun omat tunnelmoinnit tekevät tervetullutta pesäeroa Ultramariiniin. Näistä varsinkin albumin päätöskaksikko Kukaan ei näe meitä nyt ja nimikappale hehkuvat hellyttävää, kaupunkimiljöön romantisoitua charmia.