Paul Weller: Sonik Kicks

Universal

Paul Wellerille on jo pitkään maalailtu kehäreliikin kyseenalaista viittaa. On puhuttu welleröitymisestä, kun tarkoitetaan artistin omalle mukavuusalueelle siirtymistä toimintaympäristössä nimeltä brittirock. On toki totta, että Wellerin soolouran ääripäät eivät kulje niin eri raiteilla kuin miehen bändit The Jam ja Style Council tekivät. Mutta ainakaan yllekirjoittanut ei äkkiseltään muista kuulleensa yhtään huonoa levyä tältä mieheltä.

Eikä Sonik Kicks tilannetta todellakaan muuta. Avausraita Greenin psykedeelinen konekikkailu osoittaa, että modfatherista ei suinkaan ole aika ajanut ohi. Albumistartti kuulostaa itse asiassa hyvinkin paljon siltä mitä David Bowielta voisi odottaa nyt Heathen- ja Reality-levyjen jälkeen. Sonik Kicks on – nimensä mukaisesti – muiltakin osin raikas ja viriili; tekijänsä elähtäneen nykyhabituksen täydellinen vastakohta.

Jälkikäteen on myös helppo todeta että Weller on valinnut soittokaverinsa viisaasti. Noel Gallagher ja Ocean Colour Scenen Steve Cradock välttelevät musiikillisia riskejä ja rohkeita kokeiluja omilla levyillään, mutta ystävän albumilla he laittavat suorastaan hulinaksi. Kun kolmantena kovan profiilin kitaristina on näiden kavereiden rinnalla jotain ihan muuta edustava Graham Coxon, maistuva soppa on valmis kiehumaan. Näiltä osin kokoonpano onkin sama kuin Wellerin renessanssin aloittaneella vuoden 2008 tupla-albumilla 22 Dreams.

Wellerin ja Gallagherin päävastuulla oleva basismi on erityisen miellyttävää kuunneltavaa. Kumpikaan ei varsinaisesti kuulu tämän(kään) soittimen seppiin, mutta nelikielinen murisee ja jytkyy molempien käsissä tunteella. Jokainen voi käydä kuuntelemassa netissä millaiset edellytykset jättihitiksi esimerkiksi Prodigyn Shoot Down -rymistelyllä oli ennen kuin Liam Howlett päätti tuhota koko kappaleen liimaamalla turhanaikaista sälää Gallagherin hikisen ja raa’an bassokuvion päälle.

Wellerin sävellystyö on vuodesta toiseen ihailtavan perusvarmaa. LLP-kerhoon (Luvattoman Luokaton Perseily) joutuu ainoastaan paikallaan polkeva Drifters-kliseily. Muilta osin Sonik Kicks onnistuu lähes mahdottomassa: vaikka albumilla soittaa seitsemän kitaristia sekä kuusi basistia ja rumpalia (!), ja musiikillinen kirjokin on vähintäänkin säväyttävä, se ei kuulosta lainkaan tilkkutäkiltä. Krautrock ja 70-luvun narkkari-Bowie yhdistyvät souliin, mod rockiin ja folkiin ihailtavan saumattomasti.