Damon Albarn: Dr Dee

Parlophone

Vuonna 2012 on hankala sanoa, kuka loppujen lopuksi oli Blurissa se outo tyyppi: juustofarmariksi ryhtynyt basisti, ei-brittiläisiä vaikutteita yhtyeeseen suodattanut kitaristi, vai rumpali joka taisi kuitenkin olla kiinnostuneempi poliittisesta aktivismista, animaatioista ja asianajamisesta kuin soittamisesta? Vai sittenkin se kohtuullisen tavallisena pidetty laulaja-kitaristi, jonka musiikilliset seikkailut Blurin sivussa ja perässä ovat osoittautuneet odottamattoman erikoisiksi.

Viimeinen vaihtoehto houkuttelee. Damon Albarnin uusin levy Dr Dee ilmestyi suunnilleen samoihin aikoihin kuin miehen uudemman "super"kokoonpanon Rocket Juice and the Moonin (Albarn, Flea ja Tony Allen) tuore levy. Rocket Juice liikkuu odotetusti jossain funkin ja afrobeatin liepeillä, mutta Dr Dee on, luonteestaan johtuen mutta silti vähän yllättäen, pop-ooppera.

Se ei kuitenkaan ole pop-ooppera siinä mielessä kuin esimerkiksi Pepe Deluxén Queen of the Wave. Dr Dee on teatteriohjaaja Rufus Norrisin ja Albarnin luoman, sarjakuvataitelija Alan Mooren innoittama ja viime kesänä Manchesterissä kantaesityksensä saaneen oopperan ääniraita. Ooppera pohjautuu John Deen, kuningatar Elisabet I:n neuvonantajana toimineen matemaatikon, astronomin, okkultistin jne. elämään.

Aiheen mukaisesti ääniraita on nauhoitettu elisabetinaikaisilla englantilaisilla soittimilla. Albarn itse soittaa lisäksi muutamassa kappaleessa polkuharmonia ja akustista kitaraa, ja lienee vaikuttanut siihen että tuotannossa kuullaan myös koraa sekä Allenin rumpalointia. Suurimman osan äänistä tuottaa BBC:n filharmoninen orkesteri, jota johtaa André de Ridder. Albarnin tulkitseman materiaalin vähyys on harmillista, sillä ainakin ilman itse lavalla tapahtuvaa esitystä, levyn oopperakohdista on hankala saada mitään irti.

Albarn on kuitenkin paikoin oikein hyvässä vedossa. Varsinkin Apple Carts ja O Spirit, Animate Us tarjoavat sisäänpäinkääntynyttä, rauhallista ja kaunista himmailua ikään kuin seuraavana askeleena Blurin 13-levyn materiaalille. Nämä folkiin nojaavat kappaleet ovatkin Dr Deen suola. Tyyliltään jopa eklektinen kokonaisuus kärsii jonkin verran visuaalisen puolen puutteestaan. Mielenkiintoisen levyn suurin ongelma on kuitenkin sen jäykkä hengettömyys.