Gavin Harrison & 05ric: The Man Who Sold Himself

Kscope

Porcupine Treen jäsenistö on tahoillaan kunnostautunut sivutoimessa jos toisessakin. Vastikään julkaistiin kosketinsoittaja Richard Barbierin yhdessä Marillion-vokalisti Steve Hogarthin kanssa tehty ambient-levy Not The Weapon But The Hand, puhumattakaan Steven Wilsonin lukuisista henkilökohtaisista ja esimerkiksi Blackfield-nimen alla tehdyistä projekteista. Myös yhtyeen lyömäsoittajana tunnetuksi tullut Gavin Harrison on puuhaillut omissa hankkeissaan. Vuonna 2007 mies löi hynttyyt yhteen 05ric-taitelijanimellä toimivan multi-instrumentalistin kanssa ja yhteistyö onkin tuottanut jo kolmannen albumillisen tavaraa.

Lajityypiltään The Man Who Sold Himself keikkuu jossain matemaattisesti strukturoidun progen ja fuusiojazzin välimaastossa. Mielleyhtymät kuljettavat risteykseen, jonne on samaan aikaan pamahtanut Brand-X:n ja Allan Holdsworthin kaltaisia fuusiojazz-rokkareita, Discipline-albumillinen King Crimson -miehistöä sekä Frank Zappa kavereinaan Les Claypool ja koko Primuksen jengi.

Musiikillisesti edellä mainittu tarkoittaa instrumenttien äärikimuranttia polyrytmistä kudelmaa, jonka päälle laulumelodioilla luodaan vastapainoa tuovia selkeärytmisiä kaaria. Valtaosa lauluosuuksista on toteutettu jazzilta lainaavilta melodiarakenteilla ja saman tyylipaletin stemmaharmonioilla. Monesti nuo tuovatkin mieleen erityisesti Zapan laulumelodiankuljetusratkaisut, mutta hieman yllättäen myös myöhempien aikojen David Bowien. Tällainen vastavoimien synteesi onkin välttämätön, jottei koko paketti menisi täydelliseksi kakofoniaksi. Tässä katsontakannassa kaksikko onnistuukin varsin pätevästi. Toinen kysymys sitten on, saadaanko tällä tavalla aikaiseksi aidosti tunteisiin vaikuttavia ja sielultaan monitasoisia kappaleita?

Soittotaito kaveruksilla on kyllä eittämättä kovaa luokkaa ja genretyypin mukaisissa sovituksissakin mukavasti toimivuutta. Paikoin on kuitenkin mahdotonta välttyä ajatukselta, että nuottiviivastolle on haluttu iskeä mahdollisimman monia mahdollisimman vaikeasti laskettavia tahtilajimerkintöjä. Vaikutelmaksi jääkin se, että keskittyminen hyvään sävellystyöhön uhrataan usein muiden musiikillisten ambitioiden alle. Toisinaan kokonaisuus taas toimii kuin laatupuvun saumaan huolellisesti tikattu ommel. Tällöin monimutkaisuus tuntuu selkeästi perustellulta – siis vähän samaan tapaan kuin edellä mainitun King Crimsonin kohdalla on totuttu kuulemaan.

Komeisiin kansiin pakatun CD:n mukana tulee myös DVD, mutta ihan heti ei aukene miksi. Kyse kun ei ole sen koomin erillisestä konserttitaltioinnista kuin muustakaan dokumentaatiosta, jossa valotettaisiin esimerkiksi levyn syntyprosessia studiossa. Sen sijaan kiekko on CD-versionsa toisinto kappalejärjestystä myöten, joka satutaan tarjoilemaan vähän tekotaiteellisin still-kuvin ryyditettynä. No okei, DVD:n kautta levy on toki mahdollista kuunnella monikanavaäänenä, joka kieltämättä saattaakin palvella tarkoitustaan tällaisen tarkkaan hierotun ja laadukkaaseen erottelevuuteen perustuvan soundimaailman kohdalla.

Kaiken kaikkiaan albumista jää käteen melko ristiriitainen olo. Tavallaan vedetään niin komeasti, ettei hommaa voi kuin ihailla ja parhaimmat hetket ovat todella herkullisia. Toisaalla taas ylikikkailu ahdistaa niin, että heikompaa hirvittää. Ennen kaikkea mieleenpainuvien sävellysten puuttuminen ja kuuntelijan tunneskaalan pakottuminen ennemminkin analyyttisyyden kuin spontaanin ekspressiivisyyden puoleen, jää silti kaivelemaan. Poikkeuksia edellisiin kuitenkin löytyy. Erityisesti loppupäässä onnistumisspektri myös imuvoimaisten sävellysten suhteen paranee. Tästä toimii oivallisena esimerkkinä napakymppiveto Awake, joka hivelee taatusti vaikkapa fuusio-kraut-veteraani Kraanin ystäviksi tunnustautuvien korvia. Neljä tähteä oli siis todella lähellä, mutta tuo olisi tullut tällä kertaa liian pitkin hampain.