Super-Idiots: Music for non-Idiots

Kaakao

”Ääni-versumi on rajaton ja salaisuuksia täynnä.”

Näin toteaa kotimainen ja erittäin mystisen tuntuinen Super-Idiots –trio, jonka maailma tuntuu leijuvan jossain toisella todellisuuden tasolla. Music for non-Idiots on seitsemän kappaleen ja noin kolmen vartin mittainen annos instrumentaalimusiikkia, jonka keskeisimmät elementit pyörivät jossain popahtavan jazzin ja elektronisen avant-garden tähtien ympärillä.

Puolitoista vuotta sitten alkanut työ on tuottanut kieltämättä melkoisen annoksen lokeroimiskelvotonta musiikkia, jonka värähtelytasoja on hetkittäin lähes mahdoton kartoittaa. Leijuvan jazzin henki on saanut sovitukset elämään ja kappaleiden rakenteissa miltei mikä tahansa on mahdollista. Toisinaan kolmikko utuilee sumuisen popin äärellä äänten taittuessa pehmeämmiksi. Ilmassa on tällöin runsaasti mystisyyttä, kun musiikki kolkuttelee porttia Jean Cocteaun ja David Lynchin kaltaisten visionäärien öisiin maailmoihin, jonnekin sinne Twin Peaksin kiltojen luokse.

Toisinaan ryhmä pistää puolestaan rokimman vaihteen silmään ja tällöin kitara pääsee usein astumaan parrasvaloihin. Vertailukohdaksi näillä reippaimmilla taipaleilla nousevat puolestaan mm. uransa alkupuolen Santana, sekä reilu parikymppinen Mike Oldfield.

Super-Idiots on löytänyt matkoiltaan melkoisesti tavaraa, mutta jokin kaavasta tuntuu yhä puuttuvan. Lievätkö herrat sitten sukeltaneet jo liian kauas ihmisyyden piiristä, kun musiikki ei tunnu hetkittäin kuuluvan enää meille kuolevaisille. Upeaa, hetkittäin hyvinkin vangitsevaa, haastavaa – mutta samalla hiukan kylmää.