Dr. John: Locked Down

Nonesuch

Vaikka pidän Dan Auerbachia (ja Black Keysiä) suuressa arvossa, en uskonut että mies onnistuisi ihan missä tahansa. Mutta nähtävästi. Auerbachin tuottama uusi Dr. John -levy Locked Down lukeutuu neworleansilaisen pitkän uran parhaimpiin levytyksiin. Voi tietysti sanoa, ettei se ole aivan suunnaton saavutus, kun tuotanto on laaja ja epätasainen, mutta ovathan ne huiputkin melko korkeita.

Aika monen turhankin keskinkertaisen ja mitäänsanomattoman Dr. John -levyn jälkeen Locked Down maistuu erityisen makealta. Pianistitohtorin parhaiden töiden tapaan se soi jotenkin huolimattomasti, svengaa kuin vahingossa. Se on samanaikaisesti kiihkeä ja laiska taidonnäyte. Nuorten miesten yhtye – Dr. Johnkin on vasta 71-vuotias – on tiukka, ja tuntuu liikkuvan vähän uusiin suuntiin. Vaikka levyllä on etiäisiä vuosikymmenten takaisesta rämefunkista, soi se lähinnä paheellisen sielukkaasti, eikä lainkaan särmättömästi. Auerbach kumppaneineen on potkinyt Dr. Johnin rhythm 'n' bluesiin kaivattua henkeä.

Koko bändiin nimiiin laitetut biisikrediitit ovat viimeinen todiste siitä, että Locked Down on yhtyelevy – huomattava saavutus, kun koskettimien ja kielien takaa löytyy osaamista. Toki Dr. Johnin Farfisa tai Auerbachin ja toisen kitaristin Brian Oliven osuudet vinkuvat välillä ankarastikin huomiota. Yhtenä yksikkönä rullaavan bändin groovesta saa kuitenkin esimerkiksi Getawaylla niin tyrmäävän näytön, ettei paremmasta väliä. Yhtye soittaa kuin jokainen soitin olisi rytmi-instrumentti. Torvetkin vain törisevät, taustalla ihana kuoro ja klipklapklop tsiktsaktsök levy soi kuin näin olisi aina ollut ja pitäisi ollakin.

Locked Down on äänimaailmaltaan vanhanaikainen, sopivasti vuotava ja pehmeä albumi. Se henkii samanlaista ajattomuutta kuin monet klassikot: sitä ei osaa tai tarvitse yrittää kiinnittää johonkin tiettyyn aikaan. Mahtava levy, jonka kuulemisen jälkeen kaikki muu on alkanut tuntua melko turhalta.