Killing Joke: MMXII

Spinefarm

Koittaako maailmanloppu vuonna 2012 vai jääkö kaikkeuden suurin ilotulitus sittenkin välin? Sitä emme vielä tiedä, mutta jos kaikki on sittenkin loppuva, niin Killing Joken tuore MMXII on oivallista taustamusiikkia lopun odotteluun.

Lähes yhdeksänminuuttiseksi paisuva avausraita Pole Shift pohtii magneettisten napojen mahdollista muutosta ja louhii siinä samalla ulottuvuuteemme mittavan industrial-metallin möhkäleen. Tästä eteenpäin ryhmä junttaa ja kaivertaa määrätietoisesti tietään kuulijan otsasta sisään, eikä päälle 50 minuutin kiekko tarjoa montaakaan hengähdystaukoa. Bändin pitkä taival musiikissa kuuluu kappaleiden hyvinkin erilaisissa soundeissa sekä fiiliksissä. Hypnoottinen junttaus, raastava metallointi ja notkeutta mukaan tuova post-punkkailu saavat väriä industrialista säksätyksestä sekä hiukan popahtavista laulumelodioista, jotka Jaz Coleman huutaa maisemaan kuin mielipuoli. Albumi onkin tavallaan summa siitä kaikesta, mitä ryhmä on vuoden 1978 jälkeen kokenut.

MMXII on monella tavoin suoraa jatkoa puolentoista vuoden takaiselle Absolute Dissent -pitkäsoitolle. Albumin selkeänä teemana on maailman heikko tila, jota Coleman pyrkii takomaan kuulijoiden päihin eri tavoin. Lyriikkavihon mukana on jopa linkkejä, joista voi käydä lukemassa lisää asioiden tolasta. Coleman on kuitenkin sen verran kokenut kehäkettu, että hän osaa esittää asiansa mielenkiintoisesti, eikä ilmassa ole hetkeäkään saarnaamisen vivahdetta – ainakaan negatiivisessa mielessä.

MMXII ei yllä aivan edeltäjänsä tasolle yksittäisten kappaleiden mitassa, mutta kokonaisuutena albumi on erittäin vahva ja kappaleiden ketjusta ei löydy sitä heikkoa lenkkiä. Pari todellista ässää mukaan ja kasassa olisi ollut viiden tähden kiekko.