Viikate: Petäjäveräjät

Ranka

Viikate on vuosien saatossa saavuttanut aseman, jossa ryhmän uutta albumia odotetaan kuola valuen kautta suomenniemen. Yhtyneen tunnusomainen melankolia ja kyky kiteyttää katajaisen kansan ylämäkeen hiihtäminen ovatkin muodostuneet instituutioksi, jonka lopullinen merkitys selvinnee vasta vuosikymmen koko tarinan loppumisen jälkeen – jos silloinkaan.

Yhdeksäs albumi päätettiin tehdä hiukan toisin ja ryhmä menikin studioon ilman valmista biisimateriaalia. Ideana oli varmasti hakea tuoretta otetta touhuun, mutta lopputulos on harmillisen tasapaksu nippu lähinnä tuiki tavallisia Viikate-ralleja. Siinä missä olisi kannattanut ottaa rohkeampi etunoja ja kokeilla jotain uutta, on ryhmä lähes poikkeuksetta päättänyt pelata varman päälle.

Avausraita Tähdet varjelkoon riffittelee raskaasti ja väläyttelee kaunista rautalankamelodiaansa, mutta kertosäkeessä kone ei käy kaikilla pytyillä. Se on kivi-iskelmää ja radiosoittoakin kahminut Sysiässä ovat perinteisiä nopeampia kaihoraitoja, mutta jostain syystä biisit tuntuvat aiemmin tehtyjen veljiensä vähemmän koukuttavilta versioilta. Vika ei ole niinkään sävellyksissä vaan ennalta arvattavissa sovituksissa, sekä siinä loppuun piiskatussa Viikate-soundissa, joka kaipaisi viimeistään nyt jonkin sortin päivittämistä.

Onneksi haparoivan alun jälkeen nelikon ote lähtee tiukkenemaan ja loppulevy on jo suorastaan yhtä juhlaa.

Slaavilainen kaiho nousee korkeimmalle seesteisessä Syysvedet maalailussa, jonka kuulaasta kitaroinnista tulee hetkittäin mieleen jopa itsensä David Gilmour. Pakahduttavaa kauneutta on ennenkin purkitettu Kaarlen ja poikien toimesta, mutta nyt kaavat ovat täysin kohdillaan. Iskelmää ja Motörheadia ennakkoluulottomasti yhdistelevä Itkijänainen on puolestaan sellaista paahtoa, jota kaipaisi herroilta enemmänkin. Albumin suurimmat raidat löytyvät kuitenkin vasta aivan lopusta.

Teksti Työmies kappaleeseen oli kuuleman mukaan syntynyt jo aiemmin ja nämä Kalevalasta muistuttavat rivit ovatkin parasta, mitä Kaarle on päästänyt kynästään matkaan pitkään, pitkään aikaan. Kuinka ne osat voivatkaan vaihtua kun siirrytään tästä maailmasta seuraavaan. Ervon koskettimet ovat se viimeinen pala pelistä, jonka voimin yli kuusi ja puoliminuuttinen teos kasvaa ja paisuu lopun infernoon saakka. Viimeisenä kuultava Taivas kielletty on vielä edellistäkin massiivisempi, ja vaikka yhtymäkohdat herra Rautiaisen joihinkin suuriin kappaleisiin ovat mitä ilmeisimpiä, toimii kappale yhtäkaikki.

Viikate on yhdeksännellä albumillaan maalannut itsensä nurkkaan. Soundillisesti yhtye on pyrkinyt palaamaan juurilleen ja pientä kokeilumieltäkin löytyy, mutta vanhan sapluunan läpi runnotut kappaleet eivät nouse potentiaalinsa tasolle. Vielä tämä tämän kerran menee, mutta mitä seuraavaksi?