Detonation: The Epic Defiance

Osmose Productions

Alankomaalainen Detonation syntyi vuoden 1997 paikkeilla alkujaan sivuprojektina, kun kolmen kaveruksen porukalla oli tarkoitus soittaa melodista blackmetallia kahdella kitaralla ja rummuilla lähinna omaksi huviksi. Vuotta myöhemmin muut bändiviritelmät oli heitetty jo kullakin jäsenistä sivuun Detonationin noustua ensisijalle. Samoihin aikoihin ryhmä kasvoi nelijäseniseksi, kun myös basson varteen saatiin viimein soittaja. Tuossa samassa kokoonpanossa yhtye on vielä tänäkin päivänä, mikä jo sinällään on aikamoinen saavutus.

Julkaistuaan vuoden 2000 alussa neljän kappaleen mini-CD:n Lost Euphoria oli seuraavana vuonna vuorossa nimetön kolmen kappaleen promo. Yhä kasvavasta maineesta ja genren sisäisestä suitsutuksesta rohkaistuneena päätti ryhmä seuraavaksi lähteä studioon pitkäsoiton äänitys mielessä. An Epic Defiance julkaistiin alkujaan omakustanteena 500 painoksena viime vuoden lopulla, ja vihdoin myös levy-yhtiöt osoittivat kiinnostusta nelikkoa kohtaan. Pitkien neuvottelujen jälkeen ranskalainen Osmose Productions nappasi bändin talliinsa pitkällä sopimuksella, ja debyyttilevyn julkaisu laajemmaltikin tuli näin ajankohtaiseksi.

Matkan varrella ovat yhtyeen alkuaikojen black-vaikutteet ravisseet tienlaitaan miltei kokonaan, musiikin ollessa nykyisin englanninkielistä melodista deathmetallia, selvästi kuultavin thrash-vaikuttein höystettynä. Etenkin alkuaikojen In Flames ja Dark Tranquility (jonka Niklas Sundin on muuten piirtänyt kannet), sekä At The Gates nousevat nopeasti mieleen, mutta on yhtyeellä toki runsaasti omaakin annettavaa. Kahdessa viikossa kasaan lyöty pitkäsoitto lähtee lyhyen humina-intron jälkeen energisesti liikkeelle, kun nimikappale puhdistaa pöydän nopealla runttauksellaan. Tarttuvia kitaramelodioita, hieman kikkailevaa rytmipuolta sekä raaka lauluääni, joka ei kuitenkaan kaadu örinäksi. Näillä tekijöillä Detonation pystyy kantamaan reilun kolmen vartin mittaisen levynsä kunnialla loppuun asti. Suosikeikseni levyltä nousivat jo mainitun nimikappaleen lisäksi hitaampi, kauniisti alkava ja monipuolinen The collision of despair, sekä instrumentaali Lost euphoria pt II, joka nousee ehdottomasti levyn loppupuolen huippukohdaksi.

Soitto kulkee kautta linjan erittäin mallikkaasti ja helpon kuuloisesti, vaikka onkin erittäin teknistä. Soundit ovat enemmän kuin asialliset, mikä on hieno saavutus ottaen huomioon äänitysten hektisen aikataulun. Tulevaisuus näyttää lunastaako yhtye siihen monelta taholta asetettuja odotuksia. Yhtyeen virallisten sivujen mukaan ryhmä on jo kirjoittanut nipun uutta materiaalia, joten vastauksia odotuksiin saatetaan saada jo yllättävänkin pian. An Epic Defiance ei ehkä ole mestariteos, mutta debyytiksi vallan mainio levy jota voi huoletta suositella genrestä kiinnostuneille.