Graham Coxon: A+E

Parlophone

Stuart Berman teki hyvän huomion Blurista ja sen kitaristista Graham Coxonista. Vuosituhannen vaihteessa Coxonia pidettiin yhtyeen kokeellisena outoilijana, joka sai brittiläisimmän brittipop-yhtyeistä vaihtamaan Kinks- ja Jam-levynsä Pavementiin ja Sonic Youthiin. Kuitenkin Blurin hajoamisen jälkeisessä maailmassa Coxon on ollut muusikkona kohtuullisen konservatiinen verrattuna Damon Albarniin, joka on mieltynyt erilaisiin afropop-fuusioihin ja tyylilajien sekoittamiseen.

A E on Coxonin kahdeksas soololevy, ja melko perinteinen. Aktiivisuudessa Coxonia voi verrata toiseen kitaristiin, John Fruscianteen, mutta toisin kuin Frusciante Coxon ei koskaan ole tehnyt emoyhtyettään kovempia levyjä. Monta mielenkiintoista kylläkin, ja monella tyylillä. Jos A E yhdistyy hänen aiempiin töihinsä, johtuu se juuri rehevästä otteesta. A E:n edeltäjä oli tosin yllättävän johdonmukainen, hiljainen ja aikuismainen folklevy.

Nyt Coxon kuitenkin palaa nuoremmille vesille. A E on vauhdikas, tanssittava ja energinen levy. Kitara on säröillä, mutta Kinks-pöräytysten ohessa kuullaan myös muutama syntikoiden ja rumpukoneiden marssitanssi. Vaikeaksikin luonnehditun Coxonin materiaali on konstailematonta, mutta pureksittavaa. Suoraviivaiset rytmit luovat krauthenkeä, ja levyllä on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta yhtenäinen äänimaailma.

Suurimmaksi osaksi A E ei tarjoa ikimuistoisia hetkiä, mutta hyvällä sykkeellä runtattuja, äkäisiä ja rähjäisiä rockbiisejä. Coxon hakkaa biisejään isännän otteella. The Truthilla tulos on hypnoottinen, Seven Naked Valleysilla leijutaan Super Furry Animalsin hengessä. Moni biiseistä voisi olla Bluria, hikistä ja kiihkeää. Bah Singer on soundiltaan eeppinen, iloisen melankolinen, ja Knife In The Cast raju, vetäytymistaistossa viivyttelevä balladi. City Hall ja What'll It Take eroavat joukosta suuntaamalla kohti Joy Divisionia, tanssirockia ja syntikoita.

Päällimmäinen ajatus A E:stä on, ettei Graham Coxon tee mitään ihmeellistä tai uutta, mutta hän tekee sen piristävämmin ja innostuneemmin kuin ne, jotka tekevät sen puolella hänen ikävuosistaan. Levy myös muistuttaa, kuinka hyvä laulaja ja mielenkiintoinen kitaristi Coxon on. A E ei ole erinomainen levy millään mittarilla, paitsi sillä ettei se juurikaan heikennä Coxonin soolotuotantoa.