Apulanta: Kaikki kolmesta pahasta

Päijät-Hämeen sorto ja riisto

Apulannan ja yllekirjoittaneen tiet erkanivat vuoden 2002 Hiekka-albumin ja sitä seuranneen Pudota-EP:n jälkeen. Kiila (2005) oli viimeinen pisara. Viimeisen hyvän Apulanta-levyn kiertueesta on sellainenkin muisto, että bändi oli myös lavalla ensimmäisen ja viimeisen kerran aidosti arvaamaton. Toni Wirtanen oli tulta ja tappuraa ja olisi ehkä paiskonut luuttunsakin tuhanneksi palaksi ellei basisti Tuukka Temonen olisi ehtinyt hätiin suojelemaan eturivin tyttöjä ja rauhoittelemaan miestä. Onneksi näin.

Mutta siitähän rock’n’rollissa oli livenä pohjimmillaan kyse ennen kuin roll putosi nimestä pois: jännityksen ja vaaran tunteesta. Temonen erosi bändistä ennen seuraavan levyn julkaisua ja ehkä taustalla oli myös bändikemiallisia jännitteitä. Mitään ”Tuukan jälkeen myitte sielunne kaupallisuudelle, buhuu” -itkuvirsiä tai periaatteellisuutta omaan lätkimiseeni ei toki liity. Onhan jostakin lähteestä annettu ymmärtää ettei Temonen edes soita Hiekalla, vaan Wirtanen olisi jytkäyttänyt bassotkin itse nauhalle. Noh, uskoo ken haluaa.

Oli niin tai näin, mutta minun korvissani Pudota EP oli viimeinen mainio kokonaisuus. Wirtaselta joko loppuivat ideat (hei oikeasti, se hyperpateettinen Armo joka kulki aivan Yössä), tai bändi vain siirtyi sellaisiin vaikutteisiin jotka eivät itseäni miellyttäneet. Melodiat ja koukut jäivät vain yksittäisiin esityksiin, palatakseen kymmenen vuoden jälkeen sellaisella tsunamilla että oksat katkeilevat ja vähintään puolet latvasta menee tulvaveden mukana. Kaikki kolmesta pahasta on nimittäin PHL: Perkeleen Hyvä Levy ™.

Vaikka musiikillinen sapluuna on uran alusta asti ollut sama, Apulannan tuotannossa on aina ollut jännä kuunnella mistä ne levyt erottavat pienet nyanssit ovat kotoisin. Tällä kertaa vaikuttaa vahvasti siltä, että herra Wirtanen on innostunut ihan häpeilemättömästä pintapopista, mutta napannut sieltä nerokkaasti säkeistöihin ja c-osiin ne genren hyvät puolet. Kertosäkeet ovat sitä wanhaa tuttua melodista Wirtasta. Kohokohtia on oikeastaan turha nimetä, sillä albumilla ei ole ainuttakaan huonoa esitystä.

Kaikki kolmesta pahasta on melko tyylipuhdas erolevy. Siinä ei kuitenkaan pureta katkeruutta tai vihaa, vaikka omia tunteita vuodatetaankin sydänverellä. Ja tämä taas purkautuu upeasti Toni Wirtasen laulussa. Apulanta on ensimmäistä kertaa 10 vuoteen vimmainen ja aidosti energinen eikä vain töissä. Toisin sanoen, hemmetti vieköön: Apis tekee pitkästä aikaa taidetta. Ikävää tietysti, että se vaati seitsemän vuoden suhteen päättymisen. Mutta kaikissa lopuissa on uuden alku. Tässä tapauksessa myös Heinolan junteille.