Bruce Springsteen: Wrecking Ball

Sony

Bruce Springsteenin 2000-luvun tuotanto on melkoisen hengästyttävä ja jälkikäteen tarkasteltuna hämmästyttävän tarkka kuvaus jenkkien silloista nykyhetkeä, jota nyt katsellaan historiana. The Rising (2002) valoi WTC-iskujen jälkeen uskoa, toivoa ja rakkautta kansakuntaan tavalla, joka oli kaukana esimerkiksi Neil Youngin Let’s Roll -pölhöilyistä. Olipa levyllä myös Paradise, joka kertoi kylmäävästi itsemurhapommittajan tunteikasta tarinaa. Akustinen folk-levy Devils & Dust (2005) naulasi ääniraidalle nimiraitansa mukaisesti tarinoita Irakin sodan kokeneista ja muista sekasortoisessa tilassa olevista. Magic (2007) kuvasi kansakunnan pettymystä Bushin hallintoon, kuten Bruce keikallakin totesi nimikappaleesta: ”This one is called Magic but it’s really about tricks”. Välissä julkaistiin toki myös herran paras levy yli 20 vuoteen: vanhoja folk-standardeja isolla bändillä kierrättänyt We Shall Overcome: The Seeger Sessions. Vuoden 2009 Working on a Dream katsoi puolestaan optimistisesti tulevaisuuteen Obaman siipien suojissa.

Ja kuinkas sitten kävikään. Tuli talouskriisi – ja Bruce-setä on siitä hyvin, hyvin vihainen: If I had me a gun, I'd find the bastards and shoot 'em on sight. Pomon (jokainen joka on nähnyt E-Street Bandin keikalla tietää ettei lempinimeen kuulu lainausmerkkejä) uuden levyn nimi kertoo ehkä oleellisimman; purkupallo tulisi tarpeeseen – eikä nyt puhuta futiksesta. Lajin ystäville voisi tietenkin hassutella albumin irkkuvaikutteiden ja saman kansakunnan perinteikkään pelitaktiikan yhteydestä purkupalloon, mutta todetaan sen sijaan että Wrecking Ball on Magicin jälkeen 2000-luvun parasta omaa tuotantoa olevaa Springsteeniä.

Ja jonkinlainen Magicin sisarlevyhän tämä on. Mutta koska kyseessä on äärimmäisen sympaattinen ja kaikin puolin hieno mies, albumin tekstien kanssa käy vähän sama ilmiö kuin kupin mennessä nurin kiltiltä nörtiltä: näyttäähän se vähän koomiselta. Vaikka toki levyn sanoituksissa on hienotkin hetkensä: erityisesti ”I bet your life” -fraasin (voit olla varma) kääntäminen muotoon ”they’ll bet your life” (he lyövät vetoa elämästäsi) on silkkaa neroutta. Pomon syyttävä sormi osoittaa tietenkin Wall Streetin suuntaan.

Vaikka Springsteenin yhteiskunnalliset tilanneanalyysit eivät ehkä pärjää The Ghost of Tom Joadin (1995) kaltaisille helmille, on hänellä silti 63-vuotiaanakin enemmän sanottavaa kuin useimmilla nuoremmilla oppipojillaan. Ja eikös musiikki ole kuitenkin tärkeintä? Se Wrecking Ballilla toimii sangen moitteettomasti. Sillä ikärasismi sikseen, kuinka monta sellaista levyä tulet tänä vuonna kuulemaan, joilla olisi yhdistetty tarttuvia pop-melodioita, synkeää vaan ei laiskaa folk-svengiä, gospelia, modernia kitarointia ja räpätystä?

Niin, sitähän minäkin. Erityistä ihailua aiheuttaa tuottaja Ron Aniellon tummanpuhuva äänimaailma, joka ei kuitenkaan tuhoa esimerkiksi bluegrass-rallatusten hyvää menoa. Death to My Hometown on hyvä esimerkki musiikin ja tekstin voimakkaasta kontrastista – niistä hetkistä joissa draama syntyy. We Take Care of Our Own, Wrecking Ball ja Land of Hope And Dreams jäävät tältä levyltä elämään, mutta albumin vahvuus on sen tunnelmassa. Ja siitähän Brucen musiikki on aina alkanut: ei hiljaisuudesta, vaan tunteesta.