Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla

Johanna

Myönnetään heti aluksi yksi virhearvio. Suhtauduin Olavi Uusivirtaan alun perin hyvin skeptisesti. Persoonattoman debyyttilevyn (Nuoruustango, 2003) myötä Uusivirta tuotteistettiin levy-yhtiön toimesta niin tehokkaasti teinien suosikiksi, että sivustakatsojaa alkoi etoa. Vielä kun Uusivirta, monipuolisena esiintyjänä, todisti olevansa myös näyttelijä, oli indie-elitistin helppo epäillä onko mies lintu vai kala. Onneksi Minä olen hullu (2008) muutti käsitykseni Uusivirrasta totaalisesti. Brittiläiseen pop-dekadenssiin syvälle sukeltanut levy osoitti, että mies on aidosti visionäärinen lauluntekijä ja etenkin erinomainen sanoittaja, josta on kuin varkain tullut sukupolvensa tulkki.

Jos Uusivirta on kahdella edellisellä levyllään flirttaillut 80-lukulaisen melankolian, ja hetkittäin jopa postpunkin ja krautrockin kanssa, on uutukainen albumi ennen kaikkea komea hatunnosto suomenkielisen rockin pioneereille. Toki Uusivirta on ennenkin kiehtovia Hector-pastisseja kirjoittanut, mutta tällä kertaa erityisesti Dave Lindholmin vaikutus kuuluu paitsi sävellyksissä myös laulutekniikassa (Nuoruus). Vaikutteet kuuluvat myös pirteällä melodikasoololla höystetyssä Sokea perhonen -kappaleessa, joka voisi olla suoraan Leevi & the Leavingsin kultakaudelta. Kaikkiaan Uusivirran aiempaa valoisammasta musiikista huokuu poikkeuksellisen ajattomuus, jota tukee erityisesti albumin runsas pasuunojen ja trumpettien käyttö.

Sanoituksellisesti Elvis istuu oikealla on lähestulkoon konseptilevy nuoruudesta ja sen vääjäämättömästä päätöksestä. Toiminnallisissa nuoruudenkuvauksissa seikkaillaan niin Rööperissä, Jätkäsaaressa, Reeperbahnilla kuin Alli Tryggin puistossakin. Pitkälti omaelämäkerrallisilta kuulostavat tarinat nivoutuvat onnistuneesti osaksi kokonaisuutta ja omakohtaisuudesta huolimatta nuoruuden perään haikailuun on helppo samastua.

Julius Maurasen tuottaman levyn komeimmat kappaleet löytyvät dramaturgisesti oikeaoppisilta paikoilta: alusta, keskikohdasta ja lopusta. Levyn loisteliaasti avaava Auringon lapsi on leppoisa folk-viipale, nimikkokappale Elvis istuu oikealla lisää joukkoon annoksen rappioromantiikkaa kysyen ”Missä viivyt, Toivo? Usko vei jo pullot kauppaan”. Albumin päättävä kaksikko, mandoliininäppäilyllä komeaan kertosäkeeseen nouseva Juoksepoistyttö ja itkettävän koskettava Kaiken jälkeen olet kaunis päättävät levyn upeasti. Noora Tommilan kanssa henkäilty tekstikohta ” keltainen laiva on lastattu meillä, punainen laiva on lastattu meillä” hipoo kaihomielisyydessään täydellisyyttä. Pala multaa on jäänyt kynsien alle. Nuoruus on jäänyt taakse.

Elvis istuu oikealla saattaa hyvinkin olla Uusivirran tähänastisen uran ehjin kokonaisuus, mutta miehen paras albumi se ei ole. Sen kaikesta hyväntuulisuudesta jää lopulta kaipaamaan Preerian (2010) alakulotettuja tunnelmia.