Sydän sydän: Kapseli

Johanna

Akustisesta vinohevistä ja art rockista raskaampien ja elektronisempien polkujen kautta takaisin lähtöpisteeseen kulkeneelta helsinkiläiseltä Sydän, sydämeltä on tottunut odottamaan Tapauksia. Persoonallisen nelikon levyjen odotusarvoa ei myöskään vähennä lainkaan se taso mille yhtyeen laulaja-kitaristi Tuomas Skopa on soolollaan päässyt. Nyt kun yhtyeen uusi Kapseli-levy melkoisten postitussekoilujen jälkeen päätyi meikäläisen stereoihin, ajatukset ovat hiukan kaksisuuntaisia. Toisaalta yhtyeen vinosoundi, Skopan laulu ja paluu akustisempaan ja kevyempään ilmeeseen viehättää vanhaan malliin ja kappalemateriaalissa välkkyy ihan miellyttäviä ideoita. Toisaalta taas tuntuu että yhtye kulkee jo useampaan kertaan käyttämäänsä polkua jopa hiukan yksioikoisesti. Löytyykö biisikynästä sittenkään sellaisia timantteja jolla haastaa vanhat saavutukset?

Levy alkaa kieltämättä hyvin. Jykevällä askeleella joskin eripituisilla jaloilla varustettu Pienen pieni piste iskee kelvollisesti wappau-kerrollaan, biisin kiireetön, pienimuotoinen ja rento ilme toimii hyvin kevyen poukkoilun kanssa . Kevyessä molli-alapilvessä viheltelevä Ducato kasvaa komeasti leveämpäänkin puimurointiin ja pyörteeseen mutta pitää samalla heleän otteensa. Komeimman kerron tarjoaa hienosti kaartava Maa halkeaa, vaikka biisi muuten sykkii aika peruskauralla. Hiukan sähköisemmästä ja hevimmästä Kapselista tulee mieleen hieman vinopunkin mestarien Sur-rurin tuotokset, vaikka Sydän, sydänmäinen jumitus Skopan aina tunnistettavalla ilmaisulla ei jätä arvailun varaa esittäjän suhteen.

Taso ei oikeastaan laske Pedon ja Lentävän lähdön kohdalla, mutta jostain syystä alkaa tulla pieni turtumus bändin tarinankerrontaan. Vaikka ensin mainittu pärskähteleekin toimivan YUP-maisesti ja jälkimmäisen lähes toista minuuttia kestävä raukean menevä instrumentaali-laukka pohjustaa säkeitä erinomaisesti. Jykevämpi ja rähinöivämpi Pulinat pois jyrää päällekäyvästi mutta yllättävän tönkösti, puoliksi vieraskielinen Uusi vuosi menee hiukan ohi, vaikka sen hilpeä banjoilu nostaakin suupieliä. Oikeastaan vasta akustisen unelias Skorpionin pisto nostaa kunnolla käyrää, biisin heleä ote miellyttää ja harmonisuus saa miettimään joutuuko Sydän sydän soundillisen leimansa takia uhraamaan hienojakin biisejä vinon häröilyn kaapuun, jossa ne eivät välttämättä lainkaan viihdy? Piilevä äkkivääryys toimii huomattavasti paremmin kuin itse vinoilu. Jopa epävireisen oloinen Viimeinen aamu valuu taas melko lailla ohi laiskan irtonaisuutensa ja kaikkiaan aika väsyneen outoilunsa kanssa. Siinä ne ääripäät hyvin ovatkin esillä - vaikka vinous ja hallittu äkkivääryys ovat eittämättä olennainen osa Sydän, sydän-yhtyeen viehätystä niin kyllä siellä takana silti pitää se biisi olla ennen kuin vieraantunut vinoilu on perusteltua. Turhan monessa kohtaa biisit eivät pääse yhtään iholle. Parhaimmillaan osuu, muttei ehkä niissäkään kohdin ihan ytimeen asti.