Julkaistu: 28.03.2012
Arvostelija: Heikki V�liniemi
Amnesty International
Bob Dylanin ja Amnestyn v�list� yhteytt� ei varmaan tarvitse kauaa mietti�. Molempien �ura� n�ill� nimill� alkoi vuonna 1962 ja molemmat ovat ty�ss��n esitt�neet pasifismia puolustavia ja rasisminvastaisia n�kemyksi�. Yhteisist� 50-vuotiskekkereist� huolimatta nelj�n cd:n ja yli viiden tunnin pl�j�ys Dylanin musiikkia tuntuu yliampuvalta. Varsinkin kun h�n irtisanoutui protestiliikkeen airuen asemastaan jo vuonna 1963. Vertailun vuoksi, Darfurin hyv�ksi julkaistulla Lennon-tuplalla oli 50 laulua v�hemm�n.
Vaan mit� enemm�n t�t� 73 kappaleen kokoelmaa py�rittelee soittimessa, sit� enemm�n tuo laajuus tuntuu perustellulta. Vaikka sillisalaattikattaus Miley Cyrusista Pete Seegeriin tarkoittaa v�kisinkin tekstien painotusten ja laulujen alkuper�isten, usein monimielisten merkitysten latistumista ja n�k�kent�n kapenemista, albumi pysyy kiinnostavana loppuun saakka. Soittokertojen my�t� huonot vedot (joita on oikeastaan todella v�h�n) tuntuvat huonommilta, mutta hyv�t tuntuvat paranevan kuin se kuuluisa viini.
Ajan kanssa ongelmaksi muodostuvat tietenkin ne k�denl�mp�iset esitykset, joita on hiukan liikaa. Ja ylip��t��n se, miten coveria l�hestyt��n; Rise Againstin puun takaa rymisev� Ballad of Hollis Brown ja My Chemical Romancen aggressiivisesti kohkaava Desolation Row osuvat ytimeen aivan toisella tavalla kuin Mick Hucknallin One of Us Must Know. P��dyit sitten, Mick, yli 30 vuoden artistikokemuksella siihen, ett� cover-kappaleessa kannattaa imitoida l�hes 50 vuotta vanhaa alkuper�ist� laulusuoritusta. Onnea sinulle.
Tapansa mukaan my�s indie-b�ndit Silversun Pickups ja My Morning Jacket ovat pihalla kuin lintulauta, eik� laulajien ��net riit� pihin�� pidemm�lle. Cage the Elephant sen sijaan onnistuu hypnoottisessa kolistelussaan Lonesome Death of Hattie Carrollista. Niin sanotuista nimiartisteista Ziggy Marley saa i�nikuiseen Blowin� in the Windiin uutta imua, Gaslight Anthem hoitaa Changing of the Guardsin puhtaasti kotiin ja Steve Earlen One More Cup of Coffee on t�ysin suvereeni esitys, joka haastaa jopa alkuper�isen.
Mutta t�llaisten kokoelmien kultajyv�t ovat yll�tyksiss�. Ke$ha (kyll�, h�n haluaa kirjoittaa taiteilijanimens� juuri n�in) itkee (!) Don�t Think Twice -klassikon sellaisella tunteella, ett� on pakko nostaa k�det pystyyn. My�s Charlie Winston, Blake Mills, Natasha Bedingfield, Taj Mahal ja Dierks Bentley yll�tt�v�t positiivisesti. Viimeisen sanan ennen Dylanin nimikappaletta lausuu kuitenkin Pete Seeger (s.1919), jonka sanoma Forever Youngissa tuntuu ylt�v�n mantereiden yli � ja saman tien kaukaisiin galakseihin. Kannattaa kuunnella � ja suhteessa melko halvan levyn tulothan menev�t Amnestyn ty�h�n.
Kokoelmia koti-Suomesta ja suuresta maailmasta.
