Julkaistu: 28.03.2012
Arvostelija: Heikki Väliniemi
Amnesty International
Bob Dylanin ja Amnestyn välistä yhteyttä ei varmaan tarvitse kauaa miettiä. Molempien ”ura” näillä nimillä alkoi vuonna 1962 ja molemmat ovat työssään esittäneet pasifismia puolustavia ja rasisminvastaisia näkemyksiä. Yhteisistä 50-vuotiskekkereistä huolimatta neljän cd:n ja yli viiden tunnin pläjäys Dylanin musiikkia tuntuu yliampuvalta. Varsinkin kun hän irtisanoutui protestiliikkeen airuen asemastaan jo vuonna 1963. Vertailun vuoksi, Darfurin hyväksi julkaistulla Lennon-tuplalla oli 50 laulua vähemmän.
Vaan mitä enemmän tätä 73 kappaleen kokoelmaa pyörittelee soittimessa, sitä enemmän tuo laajuus tuntuu perustellulta. Vaikka sillisalaattikattaus Miley Cyrusista Pete Seegeriin tarkoittaa väkisinkin tekstien painotusten ja laulujen alkuperäisten, usein monimielisten merkitysten latistumista ja näkökentän kapenemista, albumi pysyy kiinnostavana loppuun saakka. Soittokertojen myötä huonot vedot (joita on oikeastaan todella vähän) tuntuvat huonommilta, mutta hyvät tuntuvat paranevan kuin se kuuluisa viini.
Ajan kanssa ongelmaksi muodostuvat tietenkin ne kädenlämpöiset esitykset, joita on hiukan liikaa. Ja ylipäätään se, miten coveria lähestytään; Rise Againstin puun takaa rymisevä Ballad of Hollis Brown ja My Chemical Romancen aggressiivisesti kohkaava Desolation Row osuvat ytimeen aivan toisella tavalla kuin Mick Hucknallin One of Us Must Know. Päädyit sitten, Mick, yli 30 vuoden artistikokemuksella siihen, että cover-kappaleessa kannattaa imitoida lähes 50 vuotta vanhaa alkuperäistä laulusuoritusta. Onnea sinulle.
Tapansa mukaan myös indie-bändit Silversun Pickups ja My Morning Jacket ovat pihalla kuin lintulauta, eikä laulajien äänet riitä pihinää pidemmälle. Cage the Elephant sen sijaan onnistuu hypnoottisessa kolistelussaan Lonesome Death of Hattie Carrollista. Niin sanotuista nimiartisteista Ziggy Marley saa iänikuiseen Blowin’ in the Windiin uutta imua, Gaslight Anthem hoitaa Changing of the Guardsin puhtaasti kotiin ja Steve Earlen One More Cup of Coffee on täysin suvereeni esitys, joka haastaa jopa alkuperäisen.
Mutta tällaisten kokoelmien kultajyvät ovat yllätyksissä. Ke$ha (kyllä, hän haluaa kirjoittaa taiteilijanimensä juuri näin) itkee (!) Don’t Think Twice -klassikon sellaisella tunteella, että on pakko nostaa kädet pystyyn. Myös Charlie Winston, Blake Mills, Natasha Bedingfield, Taj Mahal ja Dierks Bentley yllättävät positiivisesti. Viimeisen sanan ennen Dylanin nimikappaletta lausuu kuitenkin Pete Seeger (s.1919), jonka sanoma Forever Youngissa tuntuu yltävän mantereiden yli – ja saman tien kaukaisiin galakseihin. Kannattaa kuunnella – ja suhteessa melko halvan levyn tulothan menevät Amnestyn työhön.
Kokoelmia koti-Suomesta ja suuresta maailmasta.
