Antero Lindgren: Mother

Eino

Jotkut albumit ovat helppoja, toiset syntyvät taas vasta pitkien ja tuskallisten ponnistelujen myötä. Mother kuuluu eittämättä jälkimmäiseen ryhmään, sillä Antero Lindgren työsti kappaleitaan enemmän ja vähemmän seitsemän vuoden ajan, kunnes tähdet asettuivat juuri oikeisiin asentoihin ja poika saattoi synnyttää äitinsä.

Mother on yhdeksän melankolisesti soivan raidan nippu, joita yhdistää riisuttu ilmaisu ja suunnaton kaiku. Lindgrenin ilmaisussa mystinen Amerikka ja suomalais-ugrilaiset juuret risteytyvät toistensa kanssa lopputuloksen ollessa antoncorbijnmaisella tavalla mustavalkoinen ja rakeinen. Suuren estradin keskellä on mies ja kitara, taustalle levitetään kasari-henkisiä synamattoja ja rytmiryhmä on paria poikkeusta lukuun ottamatta lähes huomaamaton. Tältä kuulostaa kaiketi kun Depeche Mode, Johnny Cash, Mark Knopfler ja Chris Isaak yhdistettäisiin onnistuneesti Tapio Rautavaaran ja Viikatteen valvoessa toimitusta.

Lindgrenissä on enemmänkin paradokseja, sillä mies on periaatteessa trubaduuri, mutta hänen suoruudessaan nerokkaat kappaleet voisivat helposti täyttää kokonaisia stadioneita U2:n tapaan. Hänen tarinansa ovat äärimmäisen intiimejä, mutta samalla universaaleja ja jopa tavallisia. Lindgrenin tapauksessa kun itse tavallisuuskin on jotain kovin erikoista.

Mother lukeutuu alkuvuoden suuriin kotimaisiin yllättäjiin, joiden soisi saavan kaiken ansaitsemansa huomion. Pari turhan tuntuista numeroa tipauttavat sen viidennen tähden matkasta, mutta parista kauneusvirheestä huolimatta albumi on erittäin tasokas ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen.