Johannes Laitila: Hearts Somewhere

Omakustanne

Helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä Johannes Laitila lämmitti vilpittömällä debyytillään Feathers pari vuotta takaperin. Paljaiden ja riisuttujen folkpop-maisemien ja lämpimän äänen sijaan Laitila on nyt laajentanut spektriään, vaikkakin se sama lämmin ja pehmeän kuiskaava laulu on yhä vahvuus. Täysakustinen folkinkaltainen on saanut rinnalleen voimapoppia ja indien avarampaa ja isompaa maisemaa.

Vaikka Laitila keikoillaan esiintyy bändin kanssa, jossa rumpuja naputtaa Aatu ja bassoa näppäilee Lilli, on hän levyllä soittanut valtaosan itse. Levyn miksannut Matti Kari on ainoa vahvistus trumpetissa ja tamburiinissa. Samoin koko paketin osalta Laitila kantaa palikoita itse, just with a little help from his friends... Hearts Somewhere on silti ihan vertailukelpoinen teos akustisemman folkpopindien sarjassa eikä mitään arvostelukyvytöntä näpertelyä. Laitilan sielukkuus paistaa edelleen hyvin kappaleista ja hieman isompi ja reippaampi keskiarvo toimii hyvin vahvan pohjatyön "uutena suuntana".

Entäpä biisit? Nimiraita avaa levyn heti, joskin heleällä niin silti, kitarajurnutuksella ja siitä isompaan kaareen kasvavalla nostolla. Laitila ei silti hukkaa intiimiyden tunnettaan vaan elehtii pienesti ja riisutusti laajasta kaarestaan huolimatta, yhtä lailla sen aikana kuin vastapainona säkeissä. Miehen englanninkielisessä tulkinnassa ei juuri motkottamista ole, vaikka ehkä sellainen viimeinen virtuositeetti uupuukin. Selkeästi hymyilevämpi haikeilu The Second Time I Saw You jatkaa voimapopjurnutuksen kanssa heleästi, esitelleen lauhkean mutta koukukkaan unenomaisen maiseman. Laitilan iltapäivätorkut ovat muuttuneet kohtuullisen paljon värikkäämmiksi.

Jälleen akustisempi To: Someone palauttaa kuitenkin heti mieleen kuinka sävykäs ja miellyttävän sielukas herra Johannes osaa olla myös ilman sen suurempaa sovituksellista varianssia. Pelkkä nuotiokitara riittää hyvin. Isomman soundin kyytiin vaihdetaan sulavasti kosketinkuulaan isolla Highwayllä, jossa kaikaa niin Death Cab For Cutiet, Nationalit kuin näiden kotimaiset haastajatkin. Hearts Somewhere tasapainoilee erittäin hyvin isomman ja pienemmän kanssa, asetellen erikokoiset palikat sulavasti toimivaan kokonaisuuteen. Edellisen tapainen "piilevä isous" tiivistyy mainiosti No Pressure Nor Gravityllä, joka onnistuneesti kasvattaa itseään hyvin voidelluilla vaihteenvaihdoilla. Ehkä isomman puolen parhaita hetkiä?

Konerytmisen kuuloinen February hidastaa keskitalven pakkasissa, kosketinvälisosioista iso peukku ylöspäin! Loppukiihdyttely taas pelaa ehkä liiankin turvallisesti sen saman isomman kaaren kautta... Ensi kuuntelusta lähtien Earth Collides With The Sky on jotenkin jäänyt vahvasti mieleen, ehkä särövallista ja isommista sävyistä huolimatta Laitila on tässä parhaiten kiinni laulutulkintansa ytimessä. Pientä ja pelkistettyä, jopa töksähtelevää, mutta jotenkin hurmaavaa. Oikeastaan tässäkin alkaa hiukan ärsyttämään että lopulta lähdetään sinne isompaan orkestraatioon, vaikka yksittäisessä biisissä toimiikin hyvänä kliimaksina. Se tie on kuitenkin aika nopeasti kulutettu turhan tutuksi. Näppäilevä St. Catherine kasvaa jousilla jotenkin mukavamman pienesti eikä sorru samalla lailla yksioikoisen massiiviseksi, mistä taas yhdet plussat. Iso voi olla olematta korkealla. Ja korkealla voi olla olematta iso...

Lauri Elorannann videonkin poikinut November pitää hiukan samalla tavalla kiinni sinfonisesta jykevyydestä ja vaikka sukeltaakin isompaan äänivirtaan niin ei lähde tavoittelemaan taivaita vaan pysyy jalat maassa. Heleästi näppäilevä All The Colours pitää piristävästi kiinni herkästi värisevästä pienuudesta ilman melankolista painostavuutta. Ollaan asian ytimessä, paljaana kaikkien katseiden edessä ilman sointuvirran turvaa. Laitila suoriutuu painetestistä kelvollisesti, vaikka lähteekin aika turvallisesti räimimään akustisellaan loppubiisistä. Mutta ollaan jo lähellä sitä niskakarvojen nostamis-efektiä. Palace Of Glass on nimensä mukaisen sileäpintainen ja kuulas, mutta näin pitkälle levyä päästessä alkaa tuntua että Laitila toistaa itseään ääripäissään paikoin hiukan liikaakin. Tähän vaivaan pirteä särökitara vastaa hyvin nostamalla biisiä hiukan vahvempaan liitoon. Parhautta tuntuu olevan intiimin ilmaisun ja tyylipuhtaan soundipalikan ohella sulava tapa kasvattaa ja karsia, vaikka kliimakseihin kaipaisi ehkä hiukan vielä kuningasideaa. Rento ja riisuttu I Think I´m Just Blind sopii hienosti tämän levyn värien loppulukemaksi, vaikkei se yksittäisenä biisinä ole sen kummempi kuin muutkaan Laitilan pienesti kauniista luennoista.

Kaiken kaikkiaan Johannes Laitila on erittäin tervetullut kypsä tuulahdus englanninkielisen indiefolkpopin ja miksei sen isommankin kaaren kentillä, mutta vaikka myös Hearts Somewhere on miellyttävä ja toimiva kokonaisuus siinä missä debyytin akustisempi ilme, niin se jokin viimeinen persoonallinen patina tästäkin vielä uupuu. Se jonka varassa aina voisi todeta että ai tämähän on se Johannes Laitilan uusi biisi. Moni voi toki olla eri mieltä, mutta itse vastaavaa sekä soundillisesti että biisi-ideallisesti on kuullut ennenkin ja voi olla että meikäläisen kaipaaman extraordinaryn tavoittamiseen pitäisi lähteä mukavuusalueen ulkopuolelle asti. Summa summarum, kyllähän tätä mielellään kuuntelee mutta ei se erityisesti liikuta tai jää päähän pyörimään. Samat sanat toki voi sanoa vaikkapa monesta Death Cab For Cutien, Nationalin tai folkimman puolen hype-artistien biiseistä...