Steve Hogarth & Richard Barbieri: Not The Weapon But The Hand

Kscope

Niin Marillionin kuin Porcupine Treenkin jäsenistö on vuosien saatossa häärinyt projektissa jos toisessakin. On syntynyt sekä henkilökohtaisia sooloalbumeita että yhteistyötä lukuisten muiden artistien kanssa. Tällä kertaa on hynttyyt yhteen lyöty Marillion-vokalisti Steve Hogarthin ja uuden aallon Japan-yhteyksistäänkin muistetun, mutta parhaiten Porcupine Tree -kosketinsoittajana tunnetuksi tulleen Richard Barbierin kesken.

Jos Marillionin ura on Hogarthin laulajakaudella ollut melkoista vuoristorataa, on Porcupine Tree sitä vastoin iskenyt kiilansa todenteolla suuren yleisön tietoisuuteen. Olisi silti väärin osoitella Hogarthia Marillionin epätasaisuudesta, sillä mies on ollut tekemässä myös yhtä yhtyeen historian komeimmista albumeista, vuonna 1994 ilmestynyttä Bravea. Siksipä odotukset myös tämän duo-projektin suhteen olivatkin varovaisen odottavaiset. Myös Barbierin tausta oletuksellisesti monipuolisena kosketinvelhona, oli osaltaan valamassa toiveita projektin kiinnostavuutta kohtaan.

Ihan lupaavasti kaksikko albuminsa avaa. Yli seitsenminuuttinen Red Kite ei tarjoa yllätyksiä, mutta on herkän eteerisessä ja A-osan pelkistetyssä pianovoittoisessa tunnelmassaan sukua Kate Bushin 50 Words For Snow -uutukaiselle. Sietokyky on plussan puolella vielä A Cat With Seven Soulsilla, tosin tuossa lähinnä mielenkiintoisten rumpusovitusten ansiosta. Ihan kivasti kaksikko väläyttelee paikoin myös jonnekin Massive Attack -tyylisen trip hopin suuntaan.

Levyn edessä kyllästymiskynnystä kuitenkin härnätään yli sietokyvyn raja-arvojen. Kappale kappaleelta kun käy selväksi, että mitään kasvua, kehitystä tai irtipäästöä ei tällä levyllä kuulla. Kun havaintokenttään ei asemoidu tietoista pyrkimystä minimalismiin tai pelkistyksen kautta toteutuvaan estetiikkaan, ei voi kun ihmetellä, onko sovituksissa kyse laiskuudesta, uskalluksen puutteesta, vai yksinkertaisesti siitä, että kaikki ideat on jo vuosikymmenten kuluessa ulossyljetty.

Niin kappaleiden sisällä kuin niiden keskenkin olisi ollut runsaasti tilaa kontrastien ja vastavoimien käytölle. Nyt tuntuu, kuin ne kaikki jätettäisiin käyttämättä. Ei pelkistämisessä tai matalaprofilismissä mitään pahaa ole, mutta jotenkin toisin se täytyisi tehdä, jotta homma pysyisi kiinnostavana. Tietty laiskuus pätee myös lyriikoiden alakuloiseen ihmissuhdesymbolismiin ja vähän kömpelöltä kuulostavaan ”aikuiseen” metafora-kartastoon.

Soundillisesti levy on toki huolellisesti tuotettu, mutta tavallaan tuokin alleviivaa entisestään sitä ”kypsän aikuisuuden saavuttaneiden artistien hillittyä charmia”, joka käy selväksi levyn muustakin sisällöstä. Aikamoinen välityö kumppanuksilta.