Julkaistu: 20.03.2012
Arvostelija: Rami Turtiainen
Saddle Creek
Omahalaisella Cursivella on takanaan reilusti yli viidentoista vuoden ura, läjä albumeita ja ansaitusti nautittua arvostusta myös kriitikkokunnassa. I Am Gemini on järjestyksessään jo yhtyeen seitsemäs pitkäsoitto, joten ihan keltanokkia ei amerikkalaisella vaihtoehtokentällä enää olla. Tämä onkin piirre, joka asettaa tahtomattaan riman korkealle myös odotusten suhteen.
Desibeli.netin arvosteluissa saattaa havainnoiva lukija törmätä toisinaan käsitteeseen ”vinorock”. Termi istuu kuin kyttyrä Quasimodon selkään myös Cursiven auditiiviseen ulostulokulmaan. Yhtyeen rihmastossa kun on etiäisiä yhtäältä hardcoren juuristosta ja toisaalta tavoitteellista virtausta kohti progressiivisen rockin koukeroisia sävelkulkuja polyrytmisine tahtilajivaihdoksineen. Tavallaan kuljetaan siis samankaltaista kehityskaarta, jota kotimaassamme ovat matkanneet esimerkiksi YUP ja CMX. Tätä teesiä tukee myös suhtautuminen lyyriikoihin vähän muunakin kuin pelkkänä lauantaimakkarana musiikillisen kokojyväleivän päällä.
Yleisellä tasolla todettakoon, että yhtyeenä Cursive on kollektiivi, jonka voit olettaa näkeväsi Perry Farrellin Lollapalooza-festivaaleilla. Sen musiikillisiksi hengenheimolaisiksi voi hyvällä omalla tunnolla heitellä ainakin Fugazin, Jane’s Addictionin, Weezerin ja The Mars Voltan kaltaisia orkestereita. Se osaa olla samanaikaisesti dissonoiva ja räyhäkäs, huolellinen ja taiten tekevä, säröilevä ja harmoninen.
I Am Gemini on teemalevy, tarina kaksosista Cassius ja Pollock, jotka syntymässään erotetaan toisistaan. Ja kuten dramaturgisesti kiinnostavissa tarinoissa useimmiten, on kyse lopulta hyvän ja pahan symbioosista, yhdestä kolikosta molempine puolineen, elämän apollonisista ja dionyysisistä ominaisuuksista. Tästä generoituukin albumin pienoinen musiikillinen ongelma. Ottamatta enempää kantaa varsin älykkääseen tekstuaaliseen tarinankerrontaan, on levyn kolmetoista kappaletta paketoitu melkoisen paahtaviin muodollisiin puitteisiin. Sinänsä hyvin toimivat ja moniulotteisuudessaankin varsin kompaktit biisit haastavat anomaan väliin myös hengähdystaukoja – niitä kun ei levyllä liiemmälti tarjoilla.
Kokonaisuutena I Am Gemini on kiinnostava ja ihan onnistunutkin albumi, joka vaatii kuitenkin useamman kuuntelukerran noustakseen amerikkalaisen vaihtoehtorockin massasta jotenkin erikseen huomionarvoiseksi. Sen äänimaisema, lähtien Tim Kasherin laulusoundista, on niin moneen kertaan kuultu, että ytimeen pääseminen vaatii ainakin muutaman suolapähkinän verran keskittymistä. Kun kärsivällisyydelle antaa kuitenkin tilaa, havaitsee mielenkiintoisten koukkujen ohella yksinkertaisesti varsin toimivaa muusikkotyöskentelyä. Etenkin Cully Symingtonin rytmipaletti yhdistettyinä Kasherin ja Ted Stevensin kitarointiin toimii kuin vastaöljytyn sylinterin mäntä. Ja vaikka Kasherin äänenväri turhan tutunkuuloinen onkin, on laulusovituksiin saatu hyviä oivalluksia ja aimo annos toimivaa dynamiikkaa.
Musiikillisesti kiinnostavimmat kappaleet löytyvät oikeastaan neljän ensimmäisen vedon jälkeen. Jonkinlaisen suoran kun muodostavat peräkkäiset Lullaby for No Name, Double Dead, Gemini ja Twin Dragon/Hello Skeleton. Eivätkä nuo loppupään rainatkaan toki mitään turhakkeita ole; henkisiä analogioita kun löytyy asenteellisesta katurockista kohti Lou Reedin ja Johnny Cashin sielunmaisemia.
Omahassa 1995 perustettu vinorockryhmittymä, joka on musiikillisesti sukua yhtäältä niin Jane’s Addictionille kuin The Mars Voltallekin.
Linkki:
cursivearmy.com
myspace.com/cursive
(Päivitetty 20.3.2012)