Soko: I Thought I Was an Alien

Babycat / Because Music

Lokakuussa 2007 Helsingissä esiintynyt Soko, syntyjään Stéphanie Sokolinski, ei tehnyt sitä kovin monelle silmäparille, mutta muistettavasti. Pikkuhitti I'll Kill Her oli kuultu täälläkin, mutta suosiota se ei taannut, ja ehkä hyvä niin: keikka kun jäi mieleen enemmän oheisesta kuin itse asiasta. Parikymppinen Soko kikatteli lavalla kuin vastarakastunut, koska oli juuri sitä. Herkkien folk/pop-kappaleiden ja teknisten ongelmien välissä laulaja-lauluntekijä kertoi alta kulmien kitaristiaan vilkuillen kuinka kaksikko oli edellisenä iltana lyönyt hynttyyt yhteen, ja hihitti päälle. Yllättävää kyllä, tuoreenvoimakkaat tunteenpurkaukset ja höpsöily eivät pilanneet iltaa – jos eivät nostaneetkaan sympaattisen ja itseensä kietouneen trubaduurin settiä muuksi kuin mitä se oli.

Sittemin poikaystävä taisi vaihtua ja Sokokin katosi. Mieleen hän silti jäi, muustakin kuin kaverin remonttikämpästä löydetyn ja omaan kaapinoveen siirtyneen keikkajulisteen ansiosta. Syyksi olen päätellyt hänen henkilökohtaiselta tuntuvat tekstinsä, jossa sinisilmäinen haaveilu yleensä kariutuu karheaan, raakaan todellisuuteen. I'll Kill Herillä Soko lauloi "She stole my future, she broke my dream / I'll kill her, I'll kill her / She stole my future when she took you away" ja esikoislevy I Thought I Was an Alienin For Marlonilla hän laulaa "Till I say what's there on your arm? / You said don't look, please don't ask / I know you won't like to know that / I'm a recovering addict and sometimes I relapse". Vanha tuttu on siis jälleen täällä, uusin pettymyksin.

Sokon tekstit tuntuvat aina lähtevän henkilökohtaisesta, tarpeesta jakaa se tuska ja paska, jossa hän on rypenyt. Esikoislevyn ensimmäisen raidan ensimmäiset tarjoaa avainta hänen tuotantoonsa: "You will discover me through my songs / That my heart breaks, and fears and depression / Hear all the cracks in the rack of talent / and I hope that you don't hate me by then". Mikään ei tietenkään takaa, että kyse olisi Sokosta. Hänen tapansa esittää laulut saa kuitenkin uskomaan niin.

Lähinnä ihmissuhteista laulava Soko kertoo äänellään enemmän kuin sanoillaan. Esimerkiksi Treat Your Woman Rightin jo itsessään raskas teksti saa lisävoimaa siitä, että Soko kuulostaa siltä, että hän on purskahtamassa itkuun eikä saa sanoja kuin vaivoin suustaan. Samanlainen tukahdutetun ääni kaikuu monessa kappaleessa. Ja se on kaunista, vaikka tuska ja ahdistus ovat läsnä ja lähellä. Se on usein myös se, mitä Sokolla on tarjota. Musiikillisesta hänen kappaleensa ovat vähäeleisiä ja, päinvastoin kuin yleensä, juuri musiikki tuntuu Sokolla olevan se välttämätön paha. Mutta eivät hänen vuodatuksensa ilman sitä toimisikaan samalla tavalla, jos ollenkaan.

Musiikillisesti Soko ei ole ainutlaatuinen, eikä hän myöskään ole tekstittäjänä kovin erityinen. Hän kuitenkin yhdistää nämä tavalla, joka tuntuu poikkeukselliselta. Esimerkiksi We Might Be Dead By Tomorrow tuntuu välittävän lähes yhtä suurta tunteen paloa kuin Arcade Fire, mutta vain murto-osalla kanadalaisten arsenaalista. Soko ei usko mahtipontiseen. Yksikään kliimaksinen revittely ei kerro mitään siitä, mistä vain hän voi kertoa. Vähäeleisissä kappaleissa soi usein vain vähän näppäilty akustinen kitara. Kun orkestraatio on leveämpi, on kokonaisuus lähes yhtä anteeksipyytelevä. Osa I Thought I Was an Alienin kappaleista on rakennettu rumpukoneen luupin ympärille, jolloin Soko on kuin hyvin eurooppalainen vastine Owen Ashworthin Casiotone for the Painfully Alonelle.

Levyn muuten rauhaisasta yleisilmeestä eroavat kiihkeiksi rock-kappaleiksi kääntyvät Don't You Touch Me ja Destruction Of The Disgusting Ugly Hate, mutta muutenkin vähän hajanaista kokonaisuutta ne eivät pilaa. Soko liikkuu edelleen vaikealla alueella. Toisaalta hän vaikuttaa höpsöltä hempeilijältä, jonka murrettu englanti ja hassu ulosanti tuntuu sympaattiselta ja hellyyttävältä. Toisaalta hän vaikuttaa satutetulta ja itsetuhoisalta, alaspäin luisuvalta hylkiöltä.

I Thought I Was an Alienilla on monta häkellyttävää, koskettavaa hetkeä, mutta etenkin albumin loppu tuntuu läpivedolta, ja biisit jäävät merkityksettömiksi. Kokonaisuutena levy poukkoilee kuten luojansakin. Kotimaassaan Ranskassa elokuvissa ja tv-sarjoissa esiintynyt Soko päätti alkuvuodesta 2009 jättää musiikin kokonaan ja keskittyä näyttelemiseen, vaikka hänellä oli tiettävästi jo tuolloin nauhoitettuna tuplalevyn verran musiikkia. Myöhemmin samana vuonna päätös oli pyörretty, ja nyt, joitain vuosia myöhemmin, esikoinen on jo julkaistu. Levyn kauniit onnistumiset (kuten We Might Be Dead By Tomorrow, For Marlon ja Treat Your Women Right) saavat toivomaan, että Soko joskus vielä jatkaa sydämellisen folk-popinsa parissa.