Crippled Black Phoenix: (Mankind) The Crafty Ape

Mascot

Jonkinlaisena tunnettujen brittimuusikoiden yhteisprojektina aloittanut Crippled Black Phoenix on tuoreen (Mankind) The Crafty Ape-tuplan myötä ylittänyt viidennen täyspitkän rajapyykin. Projektista tai superbändistä puhuminen lienee tässä vaiheessa enää vain oire tylsäpäisyydestä. Edellisellä pitkäsoitolla I, Vigilante (2010) yhtye kävi jo kovilla kierroksilla, mutta hivenen epätasainen, omituisista lainabiiseistä sirpaloitunut levy ei lopulta jättänyt jälkeensä paljoa muuta kuin lupauksen jostain suuremmasta. Ainakin mitä suuruuteen tulee, voi "Mankindin" todeta lunastavan toiveet ja lupaukset. Kahdelle levylle ja kolmeen eri teemaan jaettu viidentoista biisin järkäle on musiikillisesti hitaasti sulava, mutta jännittäväksi kokonaisuudeksi paljastuva vanhemman, uudemman ja omalaatuisemman yhdistelmä.

Tyyliseikkojen kannalta CBP on edelleen vähintään hankala määriteltävä. Kappaleet tarjoilevat silkkaa doomia, herkkää tunnelmointia, eeppistä postrock-maalailua, tarttuvia folk-piirteitä, junnaavaa bluesia, torvivetoista progehulluttelua ja ja ja ja käytännössä tasan sitä, mitä itse kunkin kuulijan korvat konseptista erottavat. Pensseli pysyy komeasti hanskassa, koska bändin tyyli on määritelty tarkkaan eikä luonnollisen kuuloisen bändisoundin rakennuskeinoihin puututa radikaaleilla käänteillä. Paperilla toisiinsa nähden kaukaisilta vaikuttavat genrerajat eivät levyllä tunnu niin kaukaisilta - kappaleet muodostavat johdonmukaisesti etenevän kokonaisuuden, jonka kaikki palaset on sijoiteltu omille paikoilleen.

Laajan tyylipaletin vetovoimaa lisää hyvin tasainen laatu. Tilavan ja hyvin erottelevan soundimaailman syövereistä löytyy vaihteleva soitinvalikoima, jota CBP hyödyntää kappaleiden ehdoilla. Pitkistä instrumentaaliosuuksista ja tunnelmaa rakentelevista maalailuista huolimatta keskeisimpinä elementteinä toimivat (sittemmin yhtyeestä poistuneiden) Daisy Chapmanin ja Joe Volkin vokaalit, jotka sointuvat kauniisti yhteen ja pitävät albumikokonaisuuden inhimillisyyden teemat kuulijan mielessä. Haikea, hieman katkeroitunutkin yleisvire kohtaa toiveikkuuden silloinkin kun sanat eivät johdattele syvemmäs tunnelmaan.

"Mankindin" henkisesti läheisimmät sukulaiset tuntuvatkin löytyvän klassisten proge-albumeiden seasta. Yhtenäisyyden, innovatiivisuuden ja musiikillisen rohkeuden arvostus ja kärsivällinen jalostaminen lienevät tärkeimmät yhdyssiteet, mutta jos CBP onkin kauttaaltaan taitava ja maineensa arvoinen yhtye, on sillä kannettavanaan samoja ongelmiakin kuin sukulaisillaan. Mitaltaan ja informaatiotarjonnaltaan kookas albumi vaatii keskittymistä ja omanlaistaan mielentilaa, jotta nuottitapetti-efektiltä välttyy. Yhtye itse keskittyy niin intensiivisesti oman juttunsa rakenteluun ettei aina huomaa värikkään pintakerroksen alta paljastuvaa, yksi-ilmeisen vakavaa ja monotonista betoniseinää.

CBP on toisinaan kuin liian kauan aidatulla pihalla kahlehdittuna ollut eläin - unelma vapaudesta ja tunnekirjon laajuudesta on muodostunut elinehdoksi, ja silti kahleiden irrotessa jopa hieman pelottaa nähdä mitä aidan toisella puolen lymyää.