Dave Lindholm: B. Inventive

Hype

Dave Lindholm on tehnyt uuden levyn. Se tuskin tulee kenellekään suurena yllätyksenä. Dave Lindholmilla on uusi bändi. Tälläkään ei vielä varsinaisesti herätellä kohuotsikoita iltapäivälehdistössä, kyseinen taiteilijaherra kun on tottunut vaihtamaan soittokavereitaan kuin paitaa jotta homma on pysynyt kiinnostavana. Dave Lindholm on tehnyt hyvän levyn. Edelleenkään, tässähän ei ole mitään uutta.

Miksi siis kenenkään pitäisi lotkauttaa korvia? No vaikkapa siksi, että vanhempi setämies (s. 1952) rokkaa taas kuin perkele, tamperelaisista ”junnuista” koottu rytmiryhmä jytää kuin sinapilla kiusattu kissa urbaanissa legendoissa ja Dave päästää sisäisen Hendrixinsä pitkästä aikaa irti. Ellei päänsisäinen helmitaulu ole ihan pahasti hukanteille lorvinut, niin B. Inventive on Lindholmin omissa nimissä julkaistu ensimmäinen englanninkielinen bändilevy tällä vuosituhannella; kertoo oleellisen miehen genre- ja kielipoukkoiluista.

Albumi on tymäkän triosoiton riemujuhlaa, joka ei synnytä klassikoita, mutta ei saa myöskään sormea ojentumaan kohti skippausnappia. Tusina 3-4 minuutin kappaletta ei ehdi aiheuttaa kyllästysreaktioita, eikä maestron kitaroinnissakaan ole tippaakaan sankaripöhötautia. Myös pari hitaampaa vetoa toimii välissä oivallisina hengähdystaukoina.

Lindholmin ero vaikkapa Tuomari Nurmioon on se, että Dave julkaisee (lähes) kaiken tekemänsä tiuhassa tahdissa – pidempien kokonaisuuksien kypsyttelyjen sijaan. Vaikka tällä konstilla syntyy prosentuaalisesti vähemmän mestariteoksia, kaipaisin miehen tuotannon laajasti tuntevilta vastausta seuraavaan kysymykseen: Onko D. Lindholm tehnyt ainuttakaan oikeasti huonoa levyä? Ja jos, niin koska viimeksi? Rento ”nuorimies” tuo tälläkin levyllä hymynkareen suupieliin: ”Ok, be quiet, I play guitar now”. Anna palaa, D!