Clayskin: Faces

Omakustanne

Jo Clayskinin varhaisemmat EP:t Day Of Silence ja Red Dust Rising arvioitiin Desibeli.netissä yllättävänkin valmiin mutta samalla kovin tutun kuuloisiksi. Faces, bändin ensimmäinen kokopitkä, soi yhtä lailla komeasti ja miksei kansainvälisenkin kuuloisesti, mutta sitähän sopi odottaa jo vanhojen näyttöjen perusteella.

Kitarat mouruavat alhaalla, lyriikoissa koetaan kaikenlaista tuskaa ja kertosäkeet iskevät rokkiradiokelpoisesti. Etenkin Pride potkii vyöryvän kertosäkeensä ja polveilevien säkeistöjensä avulla äkkiä ja tarttuvasti. Soitossa raskaaseen rokkiin sekoittuu grungen sävyjä, ja eräät Sami Koskisen laulumaneerit tuovat mieleen Jonathan Davisin ja David Draimanin kaltaisia nu metallin (jos sitä ällötermiä saa vielä käyttää) tähtinimiä. Koskisen vokaalit nousevatkin yhtyeen teknisistä suorituksista selkeimmin esille.

Parasta albumissa on, että mikään muotoseikka ei varasta huomiota sävellyksiltä. Kitarasoolot ja c-osat eivät tavoittele huippukorkeuksia, vaan toimivat aina kappaleiden ehdoilla. Tyylitajusta kertoo esimerkiksi Bound To Fear, joka avaa komean kertosäkeensä kokonaan auki vasta viime hetkillään, mikä lisää jännitettä seuraavilla kuunteluilla. Sen perässä raskas balladi Purge Of Life osoittaa, että riisutumpikin ilmaisu toimii.

Silti jotain vielä puuttuu. Faces on raskas, tarttuva ja herkkä mutta ei mitään niistä niin paljon, että aika ympärillä pysähtyisi. Myös punaisen langan etsintä koituu kovin hankalaksi. Melko suuren särön albumikokonaisuuteen tekee ainakin se, että heikoimmat vedot on sijoitettu ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Eivät nekään mitään roskiskamaa ole, mutta etenkin 16 Daggersin paikalle levyn loppuun sopisi mikä tahansa muu biisi paremmin. Tällaisenaan albumi tuntuu kasalta tyylikkäitä palasia.