Aer Löhn: Hii-o-hoi Tra-la-laa

Omakustanne

Pelkästään latauksena julkaistava ja voittoa tavoittelematon Aer Löhnin albumi Hii-o-hoi Tra-la-laa on ajatuksen tasolla hyvällä tiellä. Jossain elektropunkin, elektron ja miksei trip hopinkin risteyksissä ajeleva Pauli Riikosen sooloyhtye huohottaa menemään päähän paukuttavilla sanablaasteilla, juoksevilla elektrobiiteillä ja joskin hiukan tuhnuisilla niin myös sopivan värikkäillä mutta kurissa pysyvillä mausteilla. Ongelmiakin on, kuten sanallisen annin "demomaisuus" niin soundivärin, aksentin ja koukukkuuden puolesta sekä biisien puolesta melkoinen sekavuus, joka piilottaa monessa kohtaa hyviäkin tiivistyksiä sumuiseen haahuiluun.

Check Your Frequencies nytkyy ja paukuttaa muuten hyvin, mutta siinä missä jonkun Phuzyn tuhnuinen industrial hop-soundi viehätti valtavasti, jää hiukan samoja elementtejä sisällään pitävä usvaisuus Aer Löhnillä lähinnä demomaisuudeksi, sekavuudeksi ja keskeneräisyydeksi. Isolationilla korostuu vieläkin enemmän Riikosen vokaalien heikkous - liekö ongelma sitten enemmän kielen taipuvuudessa englantiin vai äänitystekniikassa, mutta kun ei toimi niin ei toimi. Unisemmin maalaava mutta uhkaavasti jumittava FPS menee aika vahvasti ohi tummine sumurintamineen, kipakasti pörisevä ja sanoja sylkevä Maximize taas nostaa ilmettä. Vauhdikkaimmillaan Aer koukuttaa monessa kohtaa hyvin, ehkä vauhdikkaampi hölkkä piilottaa heikomman askelluksen ongelmat?

Can I Have Your Attention kysyy ja saa vastaukseksi ette saa, sillä huuruinen dub-jumitus ei tarjoile oikeastaan mitään sellaista mitä ei olisi kuultu tai joka toisi kokonaispakettiin jotain muuta lisäarvoa kuin reilu neljä minuuttia käytettyä äänitapettia. Skip. Because They Said So palaa päällekäyvään elektropunk-vyörytykseen melko tuhnuisesti, kertosäkeillen reggae-rytmeilyllä. Rinneradiomainen kylmä puhallus ei koukuta, mutta päällekäyvän säkeen ja löntystelevän hii-o-hoi-kerron rakenteessa on sentään jonkinlaista ideaa. Hissukseen kasvava Bye Bye Lullaby tuo mieleen hiukan hutaistun b-puoliversion Don Johnson Big Bandin öisimmistä ja jazzeimmista hetkistä, mikä voisi olla kehukin mutta nyt jää liikaa demopöhinää koneeseen. Dreamsin industrial-sävyt ja tiukka blaasti toimii melkoisen hyvin, laiskat puhemantrat sopivat myös pakettiin. Tässä liika hötkyily ehkä jää hiukan sivuun ja tuhnuilu tuntuu perustellulta. Kuulaampi päätösraita Play It Again Dan hengittää edellisen perässä ihan kelvosti kirkkaamman puolen ja vinomman jumituksen ja sykkeen raiteillessa keskenään hallitun häiriöityneesti mutta silti harmonisesti. Turhan monessa kohtaa albumi ajaa silti metsään, vaikka hyviäkin pilkahduksia löytyy.