Julkaistu: 15.07.2003
Arvostelija: Miika Jalonen
Atenzia
Hyvät hyssykät! Täydestä tuntemattomuudesta ponnahtanut Voyage kuuluu niihin harvinaislaatuisiin ja poikkeuksellisiin äänitteisiin, joita kuunnellessa naurattaa ja itkettää takuuvarmasti yhtä aikaa. Ahavoituneen kuhmolaisen puusepän näköinen, farkkupaidassa meren äärellä poseeraava Brian McDonald vyöryttää kehiin pläjäyksen, jonka nimi ei tosiaankaan voisi olla ”patikkaretki” tai ”happihyppy” vaan sen on todellakin oltava VOYAGE isolla V:llä ja perässä mieluiten kolme huutomerkkiä. Mahtipontisempaa 80-luvulta ammentavaa stadionrokkia ei ole aikoihin kuultu – ja 80-lukubuumi on sentään ollut valloilla jo pitkään. McDonald hyödyntää häpeämättömästi kaikki kuviteltavissa olevat kliseet ja keksii samalla toisen mokoman lisää. Hänen äänensäkin on juuri sopivassa suhteessa takakireä ja täydentää paketin, jonka kuunteleminen koko 66 minuutin mitassaan on melkein liiankin pakahduttava kokemus.
Oikeastaan levyä voisi tulkita allegoriana ajastamme kun kaiken pitää olla isompaa, nopeampaa ja parempaa...ja siitä mihin loputon paisuttelu saattaa johtaa. Toisaalta Brianin toinen jalka tuntuu olevan niin tukevasti jossakin toisessa maailmassa, että hän ei kykenisi koskaan menettämään kaikkea viattomuuttaan. McDonaldin musiikista voisi kyllä vetää myös hieman kiusallisia rinnastuksia Reaganin aikaisen USA:n väärällä tavalla tähtiin hamuavaan haaveiluun ja vallankin Patriot Dreamsin teksti on melko paksua tavaraa. Musiikin osalta Voyage on silti aika vastustamaton eepos. Brian McDonaldilla on tyylitajua saada homeiset adult hard rock-kitaratkin kuulostamaa hyvältä. Kertosäkeissä on potkua ja instrumentaatio suorastaan jyrää. McDonald soittaa sitä paitsi suurimman osan instrumenteista itse ja oikeastaan jo mielikuva miehestä jammailemassa yksin studiossa mitä mahtipontisinta rokkia on niin kutkuttava, yhtä aikaa koominen ja mielenkiintoinen, että pelkästään se nostaa Voyagen omalle tasolleen.
Kommenttien keskiarvo:
