Flying Colors: Flying Colors

Mascot

Jo ennen 25-vuotisen uransa päättymistä Dream Theaterissä vuonna 2010, ehti Mike Portnoy hääriä yhtyeessä jos toisessakin. Eron jälkeinen aika ei näytä ainakaan jarruttaneen miehen tahtia. Tällä kertaa ympärille kasattu Flying Colors muodostuu osin niistä samoista tekijänimistä, joiden kanssa Portnoy on aiemminkin työskennellyt. Keskeinen yhteinen nimittäjä taitaa tällä kertaa olla superkokoonpano Transatlantic, mutta linkkejä löytyy niin Deep Purpleen, Kansasiin, Spock’s Beardiin kuin Dixie Dreggsiinkin – vain joitakin mainitakseni. Tuottajaksikin on palkattu kova tekijä. Ohjaussauvan varteen valjastetun Peter Collinsin tililtä kun löytyy monenmoista – aina neljästä Rush-albumista, sellaiseenkin metalliprogen merkkiteokseen kuin Operation Mindcrime.

Tällaiset laatumuusikoista koostuvat superkokoonpanot ovat usein myös pienoisia ongelmia kriitikoilleen. Tietty laatustandardi kun on noissa yleensä sisäänkirjoitettuna, mutta samaan aikaan taka-alalla kaivelee epäluulo näyttävästi ja ammattitaidolla esillepannusta tylsyydestä, tai pahimmillaan jopa itsetarkoituksellisesta kikkailusta. Tämän epäluulon Flying Colors sekä lunastaa että hiekottaa.

Hienosti yhtye kuitenkin albuminsa avaa. Yli seitsenminuuttinen Blue Ocean rullaa kierrossaan kuin modernisoitu L.A. Woman, onnistuen kertosäkeessään muovautumaan komeaksi progressiiviseksi power-popiksi. Siis sellaiseksi samanlaiseksi, joka ilmensi Collinsin tuottajakykyjä Rushin Power Windows- ja Hold Your Fire -albumeilla. Samoja Rush-Collins-analogioita on johdettavissa myös kakkosraita Shoula Coula Woulalta. Kappaleeseen on kaiketi haettu sitä samaa raskasta rock-poljentoa, joka oli osa Rushin 1990-luvun puolivälissä alkanutta ja koko 2000-luvun jatkunutta metamorfoosia. Kuitenkin siinä, missä Rush onnistuu muodollisesta kontekstistaan huolimatta tekemään komeita sävellyksiä ja kuulostamaan ennen muuta itseltään, tuntuu raskaampi Flying Colors hieman yllätten jämähtävän muodollisiin raameihinsa vailla sen suurempaa musiikillista sisältöä.

Sen sijaan, että albumista olisi onnistuttu tekemään jotenkin yhtenäisen kuuloinen kokonaisuus, on levyn yksitoista kappaletta jaettavissa karkeasti kolmeen itsenäiseen luokkaan. Yksi niistä muodostuu komeista hard rockia ja poppia reiluun progeen naittavista kokonaisuuksista. Toinen laatikko pitää sisällään melkoisen tanakkaa AOR:n kanssa veljeilyä. Toisin sanoen biisejä, joiden vähän siirappinen ja siloiteltu ilme ammentaa niin mahtiballadeista, hattu-kantrista kuin konsensus-bluesistakin. Ja ah, sen kolmannen ja pienimmän lokeron varaa itselleen tuo tiluttelevia ja sankarimaisia metallimaisemia hyväilevä raskaus.

Voivoi! Kunpa Flying Colors osaisi pysyä edes seitinohuissa raameissaan. Jos koko albumi muodostuisi Kaylan tai Infinite Firen kaltaisten teosten intensiteetillä sävelletyistä ja sovitetuista kappaleista, olisi levy viittä vaille napakymppi. Nyt on mahdotonta välttyä ajatukselta, että kokoon on kursittu läjä sinänsä toimivia viisuja, jotka ilmentävät kunkin konkarijäsenen henkilökohtaisia musiikillisia ambitioita. Collinsin ja yhtyeen soitannollisen kapasiteetin ansioiksi on kuitenkin luettava, että hienosti toteutettu soundimaailma eheyttää osaltaan rikkonaista biisikarttaa. Ja kyllä ne imelimmätkin balladit toki niin hienoja ovat, että niillä muutamakin musiikkikilpailu voitettaisiin.