Pepe Deluxé: Queen Of The Wave

Catskills

"Pepe Deluxé on tullut hulluksi", kirjoitti Mikko Lamberg jo vuoden 2007 satoa olevan Astonishing New & Patented Spare Time Machine -levyn arviossaan. Jos 90-luvun puolivälissä perustettu yhtye oli siihen mennessä vaeltanut sample-pohjaisesta downtemposta "kohkaamiseen ja tajuntaan väkivalloin rynnimiseen, joka vuorottelee hippimäisen leijunnan kanssa", niin nyt yhtye menee vielä pitemmälle. Mutta mihin suuntaan? Queen Of The Wave on nimittäin albumi josta voi käyttää sellaisiakin sanoja kuin proge ja ooppera, mutta se on samalla myös moneen suuntaan kurkottelustaan huolimatta yllättävän tasaisesti tenhoava, pop-koukukas ja rennosti leikittelevä värikylläinen sillisalaatti. Onkohan lääkitys vaihtunut vai onko se jäänyt ottamatta?

Lajityypillisen sekalaisuutensa vuoksi James Spectrumin ja Paul Malmströmin johtaman ja multitaitavien muusikkojen (Timo Lassystä ja Jukka Eskolasta Mamba Assefan ja Samuli Kosmisen kautta naisääniin Sara Welling ja Johanna Försti) täydentämän yhtyeen levy kannattaa pilkkoa yksittäisiin lukuihin ja seurata kuinka hyvin ne linkittyvät toisiinsa. Rumbassa Jussi Mäntysaari pohti että kikkailu ja sillisalaatti tappavat levystä sielun, mikä omastakin mielestä saattaa olla levyn suurin albumillinen ongelma. Mutta biisikokoelmana levyltä löytyy kyllä vahvaa materiaalia monen makunystyrän iloksi. Ja ääntä tuottavia välineitä on harvalla albumilla käytetty näin paljon - ainakaan suhteessa siihen kuinka hallitusti ne palvelevat biisejä.

Liikkeelle lähdetään Queenswaven humisevasta näppäilystä pikkuhiljaa kohti isompia maisemamaalailuja pehmeästi ja öisesti junnaavalla tahdilla. Instrumentaation kylläisyys toimii hyvin enemmän mausteina kuin pääasiana, räväkämpi kaahaus tuo hyvää vastapainoa raukealle käärmetanssille. Lopulta biisi jää kuitenkin hiukan lämmittelijän asemaan, sillä sen perään A Night And A Day elektro-rokkaa sen verran munakkaalla koukulla että tuntuu että vauhtiin vasta päästään. Johanna Förstin tymäkkä laulublaasti nostaa viimeistään molemmat peukut. Mutta jos luo itselleen mielikuvan albumista vain tämän biisin pohjalta, niin saattaa joutua pettymään - tai yllättyä positiivisesti.

Go Supersonic jatkaa kipakoiden hittien sarjaa, yhdistellen heleän pumpulisia säkeitä tiukasti kaahaavaan ja tarpeeksi aivottomaan kertoon ja goottioopperamaisiin nostoihin. Kolmeen osaan jakautuvan albumin ensimmäinen osa päättyy samalla ja science fiction-tematiikkaan pohjaava irtonainen tarina sukeltaa Temple Of Unfed Firen öisellä pulssilla ja leikittelevästä viekoittelusta korkeuksiin ulottuvalla laululla syvemmälle pyramidiin. Irkkufolkista ammentava Contain Thyself vie kliimaksiin meksiko-torvilla, Hesperus Garden kaahaa ja viettelee rockisti huohottaen kun taas Grave Prophecy sykkii munakkaasti synalla ja antaa huilun pehmentää jylhistelyä. Välillä pysäytetään aina kuiskailuun asti, josta lähdetään jälleen kasvattamaan samaan aikaan itämaisella mysteerillä ja länsimaisella yökerhopotkulla. Mopon keuliminen menee sen verran vahvasti yli että heikompaa hirvittää...

Toinen osa päättyy In The Caven nimensä mukaiseen luolakaikuun, joka tässä tapauksessa on jäisen kuulas ja rauhallisen valkoinen. Kolmannen ja viimeisen osa aloittava My Flaming Thirst tuo upean ja ulottuvan chanson-laulelman konesykkeen syliin ja on levyn selkeitä tähtihetkiä. Iron Giant lähtee astelemaan odotetun metallisesti, akustisen kitaran ja hymyilevän popmelodian vieden tunnelman kuitenkin enemmän aurinkoisen hiekkarannan nuotiopaikalle ja sieltä kirkkourkujen jylhyydellä katedraaliin ja takaisin musiikkirasian äärelle lastenkamariin. Oopperan jykevyys korostuu ehkä eniten jo nimellään isoja tyrskyjä lupaavalla The Stormilla, joka isolla orkestraatiolla ja tummalla pyörteilyllään olisi enemmän odotettu vieras Nightwishin kuin Pepen levyllä. Herrojen tapa käsitellä aihettaan pitää kuitenkin sisällään myös elokuvamaisen laajaa agentti-takaa-ajoa ja kaahaus pysyy alusta loppuun hyvin ytimekkäänä. Päätösraita Riders On The First Ark vahvistaa avaria morricone-maisemia, Chris Coten tumma laulu lyö hyvin kättä Wellingin tulkinnan kanssa.

Queen Of The Waven tarinaa seuraava elokuva voisi olla melko sekopäinen mutta erittäin värikylläinen ja moniulotteisuudestaan huolimatta hyvin etenevä. Musiikkialbumina ei voi kuin nostaa hattua herrojen halulle haastaa itseään - en yhtään epäile etteikö kaksikko osaisi luoda myös hittikimaraa tämän päivän soundeilla ja makuun, jos sellainen toisi jonkinlaista taiteellista tyydytystä. Vaikea tälle silti klassikkoasemaa on rakentaa, mutta kaikessa kurkottelussaan albumin yllätyksellisyys on erittäin piristävää, perushitit saavat vastapainoksi eeppistä pop-oopperaa eikä kumpaakaan ääripäätä silti oteta liian vakavalla naamalla. Omituisen viihdyttävää.