The Duke: The Duke

Omakustanne

Vaikka The Duken soitossa kaikaa edelleen 60-70-lukuisen rockin patina, on yhtye pikkuhiljaa kasvanut Led Zeppelin -kitarasankaroinnista ja Queen -dramatiikasta kohti laajakankaista stadionrockia - ja nimenomaan sitä isoluista indierockin haaraa, jossa särövallit kohoavat hillitysti korkeuksiin ja soundi on melankolisuudestaan huolimatta menevä ja täyteläinen. Pop-melodisuus ja rokkikukosti keimaileva irtonaisuus tekevät paketista silti kaikkea muuta kuin jäykän. Heti omakustanteisen albumin avausraita All Of Me esittelee yhtyeen vahvuudet näkemyksellisestä kasvattelusta komeisiin melodiakaariin, jylhiin maisemiin ja laulaja-kitaristi Mikon helposti falsettiin asti taipuvaan laulutulkintaan, jonka maalailevuus vetää vertoja soiton moniulotteisuudelle. Särökitarasankarointi on toki edelleen olennainen osa Herttuan kaavaa, mutta tiluttelut palvelevat biisiä eikä päinvastoin. Erityiskiitosta pitää jakaa rytmiryhmälle, joka onnistuu samaan aikaan sykkimään munakkaan energisesti että myös pitämään yllä herkkyyttä ja varianssia. Lähes kuusiminuuttinen kappale pysyy pituudestaan huolimatta kiinni punaisessa langassaan ja on kaiken kaikkiaan hieno kokonaisuus.

Selkeästi rennompi ja autereisesti keimailevampi Goodbye Goodbye samoin kuin humalaisen vinosti asteleva ja mainiosti revittelevä Blocked ovat tuttuja jo viimekesäiseltä promosinkulta, jolla yhtye tavoitteli julkaisijaa albumilleen. Koska nelikko on päätynyt lopulta julkaisemaan albuminsa itse, ei toivioretki ole nähtävästi tuonut toivottua vastakaikua. Mikä sinänsä hämmästyttää, sillä The Duken rikassyinen laajakangasindie pitää otteessaan hienosti kymmenen kappaleen alusta loppuun asti ja paketti on muutenkin tyylikäs. Kyllä sitä paljon turhempiakin juttuja julkaistaan ihan isolla rahalla...

Tummemmissa maailmoissa sykkivä Lucas ei kadota värettään vaikka jykevöittääkin palettia. Hate You Break You Choke You nostaa jonkinlaisia mielikuvia mm. Lemonatorin melankolisiin isoihin kaariin, vaikka The Duke sykkiikin jotenkin ennalta arvaamattomammin - kaikesta harmonisuudestaan huolimatta. Irtonaisuus, sulavuus ja energisen poljennon monipuolisuus saa aikaan mielikuvan jossa The Duke välttelee seestymistä ja jäykistelyä - vaikka on samalla kasvanut aikuiseksi harmonisuuden, melodisuuden ja herkkyyden saroilla. Hötkyilemättömyys on The Duken albumilla avainasioita.

Uneliaasti haikeileva Coronation nousee kiireettä kaariin ja onnistuu kliimaksissaan hienolla tavalla hallitusti revittelemään, kylmemmin sykkivä Dream A Vouz huohottaa öisen kirkkaasti isolla siveltimellä ja ärhäkkäällä säröllä. Home on nimeensä sopivasti raukean tyytyväisenä käpertynyt kotisohvalle, viltin alle lämmittelemään, venyttelemään ja haaveilemaan. This Is Not The End palaa takaisin kaarevan särövallin pariin tummasti vaaniskellen, kasvattaen jälleen komeasti. Paikoin tummistakin syvyyksistä huolimatta albumi pitää hienosti kiinni positiivisuuden kipinästä, mikä sekin osaltaan vaikuttaa levyn sulavaan rentouteen. Lämpimästi välkähtelevä We Come From The Same päättää levyn värikkään mutta hallitun yhtenäisen matkanteon keskimääräistä seesteisempiin tunnelmiin, mutta edelleen vailla hetkenkään puisevaa paatosta tai jäykkää ideaköyhyyttä. Toki "lämmintä indiekaarta" osaavat tehdä muutkin, mutta The Duken albumi vakuuttaa kypsyydellään ja menevyyden ja harmonian sulavalla yhteistyöllä. Tsekatkaa viimeistään nyt!