Death Hawks: Death & Decay

Gaea

Teemu Markkulan luotsaama Death Hawks on kerennyt herättää jo melkoista ennakkokuhinaa kotoisessa musiikkimediassamme. Bändi on nostettu YleX:n ja Rumban Tulevaisuuden tusinaan, eikä huomioiminen muussakaan mediassa ole ihan yhdentekevää ollut. Aikamoista nostetta siis, eikä täysin syyttä!

Yhtyeen musiikillisiksi sisaruksiksi on nostettu mm. Black Sabbathin, The Doorsin ja Hawkwindin kaltaisia orkestereita. Osuvia analyysejä kaikki. Lähimmäksi maalia osunee kuitenkin vertaus Captain Beefheartiin, sillä jotain samaa sen juurimusiikille perustuksiaan valavassa kierossa outoudessa on.

Jos Death & Decayn yrittää kiteyttää edes löyhiin genremääritelmiin, kynnetään jonkinlaisen kuolemaa syleilevän psykokemiallisen rämebluesin juoksuhiekassa. Esikoiselleen Death Hawks ammentaa paljolti samoista lähteistä kuin The White Stripes Icky Thumpillaan ja on omalla tavallaan sukua myös Aija Puurtisen ja Esa Kuloniemen legendaarisen Honey B. & The T-Bonesin kanssa tehdyille kokeiluille.

Death & Decay on kuin amerikkalaisen vaihtoehtoelokuvan itsensä ryvettänyt pappi. Henkilöhahmo, joka painii henkilökohtaisten demoniensa riivaamana, paeten menneisyytensä luurankoja kemian ja sadomasokismin syövereihin. Niinpä levyn muotokieltä hallitsee sen kansigrafiikan mukainen tunnelma, jossa kaikki on vähän epäselvää, jotenkin staattista ja ajoittain jumittavaa. Tunnelma, jonka pinnan alta nousee silti kytevä nyanssien ja kaoottisuuden kirjo ja joka tästäkin huolimatta onnistuu olemaan tarpeellisella tavalla rakenteinen. Soinnillisesti kaikki edellä mainittu tarkoittaa rosoilua, melodista pelkistämistä ja aihioiden kaivamista niin roots-paletilta kuin proto-doomin sielunmaisemistakin. Ei siis ihme, että levyltä löytyy Priest Marchiksi nimettyjä kappaleita.

Death & Decay on monessa mielessä onnistunut levy. Se tavoittaa esikuviensa kunnioituksesta huolimatta jotain sille ominaista originelliyttä, eikä se psykedeelisestä kaoottisuudestaan huolimatta ole laajempaakaan yleisöpohjaa luotaantyöntävä. Oikeastaan ainoa häiritsevä piirre kokonaisuudessa onkin tietynlainen kielekkeen reunalla killuminen. Levy on tavallaan liian rock ollakseen puhdasta avantgardistista äänitaidetta, mutta toisaalta niin psykotrippaileva, että ainakin itse jäin paikoin kaipailemaan vähän varioivampia sävel- ja sovituskielellisiä ratkaisuja. Kokonaisuutena albumi on kuitenkin mielenkiintoinen avaus kotimaisten tekijöiden alkuvuoteen.

Jälkikirjoituksellisena kuriositeettina todettakoon vielä, että albumin taustajoukoista löytyy Ville Leinosen ja Risto Ylihärsilän kaltaisia tinkimättömiä oman tiensä kulkijoita – Markkulan sukulaissieluja siis.