Guided By Voices: Let's Go Eat The Factory

Fire

Sen jälkeen kun kitaristi Tobin Sprout jätti Guided By Voicesin vuonna 1996, on Daytonin ihmeyhtyeen parhaat ja kestävimmät levyt tehneen kokoonpanon paluuta odotettu. Vuonna 2010 se sitten tapahtui, levy-yhtiö Matadorin juhlissa. Seurasi täysimittainen paluukiertue, ja viime syyskuussa maailma sai kuulla uuden, kuudennentoista Guided By Voices -levyn ilmestymisestä.

Vuodesta 1987 tasaisesti vuoden-kahden välein levyjä julkaissut yhtye ehtikin olla poissa pelistä ja täysin hiljaa jo reilut seitsemän vuotta. Ne, joille Robert Pollardin johtaman yhtyeen klassista kokoonpanoa edeltäneet ja seuranneet miehistöt ovat tuottaneet lähinnä pettymyksiä, ovat kulkeneet pimeydessä vähän pidempään. Pollardin käsityöhön ihastuneet ovat saaneet viettää GBV-väliaikaa mm. tusinan soololevyn, viiden Boston Spaceships- ja kuuden Circus Devils-albumin sekä suunnilleen kotikirjaston toisen puoliskon täyttävien muiden julkaisujen parissa.

Guided By Voicesin parhaat tuotokset ovat olleet spontaaneja, neliraiturilla äänitettyjä, noin minuutin ja korkeintaan kahden mittaisia, suunnittelematta tapahtuneita pieniä ihmetekoja. Sellaisia, jotka syntyvät vahingossa kavereiden kanssa kellarissa kaljaa juodessa ja siinä ohessa soitellessa, kuten John Sellers Perfect From Now On -kirjassaan (2007) muutaman kohtaamisen Pollardin kanssa kuvaa. Klassikkokokoonpanon paluussa parasta onkin nimenomaan sellainen välittömyyden tuntu, jota ei ollut Guided By Voicesin vuosituhannen vaihteen ympärillä ilmestyneillä levyillä.

Asiaankuuluvan epätasainen Let's Go Eat The Factory on muodoltaan tuttu. 21 biisiä, 42 minuuttia ja biisejä reilun puolen minuutin pienoisteoksista yli neljä minuuttia kellottaviin kappaleisiin. Sinkkubiisit, kaunis Doughnut For A Snowman, rämisevä The Unsinkable Fats Domino ja oudon synkkä We Won't Apologize For The Human Race tuntuvat vähän turhan mietityiltä oikeamielisten GBV-kaanoniin, mutta ovat siksikin hyviä, uudenlaisia GBV-biisejä. Ne toimivat myös esittelyinä yhtyeen eri puolista: klassisen popin, indie rockin ja vähän kokeellisemman ilmaisun taitajina.

Levyllä ei ole varsinaisesti huonoja biisejä tai tyhjäkäyntiä. Sellaisia kappaleita, joiden päättyminen todella harmittaa, on kuitenkin vain vähän. Beatlesiaaninen Hang Mr. Kite on erityisen hieno, hauras My Europa vaikuttaa, eikä kaunis Chocolate Boykaan jätä koskematta. Go Rolling Home (34 sekuntia) sekä etenkin The Room Taking Shape (43 sekuntia) osoittavat kouriintuntuvasti, kuinka vähän hyvään biisin tarvitaan. Ja että osumatarkkuutta yhä löytyy, vanhaankin malliin.

Tulevan kannalta – seuraavan Guided By Voices -levyn pitäisi ilmestyä toukokuussa – on kuitenkin hyvä, etteivät Pollard ja Sprout vain tyydy toistamaan vanhaa. Esim. 2000-luvun David Bowielta kuulostava How I Met My Mother ja harvinaisen aidolta tuntuva rakkauslaulu Old Bones tuntuvat heijastelevan jotain uutta. Lo-fista tunnettu yhtye on edelleen sitäkin, mutta levyn sulkeva, kunnianhimoinen ja silti, yllättävää kyllä, onnistunut We Won't Apologize for the Human Race vihjailee, että se voi olla vielä jotain muutakin.