Maverick

Asemansa sementoineeksi pop-ikoniksi Madonnalla on ilahduttavaa halua uudistua. Vaikka hänen pyrkimyksensä pysytellä ajan hermolla tuntuukin välillä pakonomaiselta, on lähestymistavassa myös tuoreutta ja eloisuutta. Halutessaanhan Madonna kykenisi monen muun kestotähden tavoin ylläpitämään uraansa läpilukemalla vanhat hittinsä parilla täsmämarkkinoidulla stadionkeikalla. American Lifella pettämättömän bisnesnenän omistava Madonna tekee jälleen uusia aluevaltauksia: hän tunnustelee suosionsa lakipisteessä olevaa hip hop-kulttuuria räppäämällä parissa biisissä ja peilaa maailmantilanteen virtauksia ja yleistä toivottomuutta niin yllättävän pessimistisissä sanoituksissa kuin uudessa militantissa pikaruoka-Che Guevara-imagossaankin. Stailaus on peliä, jossa laskelmointi ja kenties aitokin sanomisen tarve sekoittuvat malliesimerkiksi suuren maailman imagonrakennuksesta. Madonna osaa hyödyntää pitkää historiaansa rakentamalla artistipersoonalleen uusia kerroksia ja merkityksiä.

Mutta entäs sitten itse musiikki? Madonna lienee ilmeisen mieltynyt Mirwais Ahmadzain kädenjälkeen, sillä ranskalainen on saanut kunnian tuottaa jo toisen Madonna-levyn putkeen. Mirwaisin selkeästi tunnistettava, särötettyjen elektrosoundien ja akustisten soitinten vuorottelulle rakentuva äänimaailma on tuttu jo hänen soolotuotannostaan. Runsaasti käytetyistä akustisista kitaroista huomaa, kuinka simppeleitä kappaleet pohjimmiltaan ovat. Voisikin sanoa, että kyse on kone-elementeillä väritetyistä nuotiokitarabiiseistä. Madonna laulaa korostetun pehmeästi ja mukana on muutamia erittäin kauniita, utuisia melodioita. Räväkkyyttähän Madonnan tulkinnassa ei ole ollut enää sen jälkeen, kun hän ryhtyi (joidenkin mielestä erehtyi) ottamaan laulutunteja. Letkeästi rullaava Hollywood on American Lifen toimivin yksittäinen kappale. Mirwaisin pentele ei vain pääse maneereistaan eroon ja tehokuuntelussa hänen luupinomaisesti toistuvat keinonsa tuppaavat puuduttamaan; kehtaapa mies vielä kuorruttaa kakun ajat sitten inflaation kärsineellä vocoderilla.

American Life on popin kuningattaren arvovallalla ja osaamisella silattu tuote, jonka suurimmaksi määrittäjäksi nousee, ikävä kyllä, kaikesta läpi puskeva rutiini. Kannen parental advisory-tarra on pelkkää kosmetiikkaa, näennäistä kapinaa joka kuihtuu jo siihen, että singlebiisistä on siivottu levyversion ”rankat” heitot pois. Vaikka Madonnan sotakriittinen video hyllytettiinkin, on hänen loputtomissa kameleonttivirityksissään vahva roolileikkien sävy. Kuoret on tehty taitavasti, mutta vaikka ne ehkä saattavatkin herättää mielikuvia, jää päällimmäiseksi vaikutelmaksi pinnallisuus. Tuntuu kuin Madonna olisi jäänyt oman rooleja pyörittävän taitavuutensa vangiksi ja kuin kantaaottavuuskin olisi pelkkä ajoituksellinen illuusio yltyvässä mediavirrassa.